keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Katumusharjoituksia

"Non, je ne regrette rien..."

Edith Piaf ei katunut elämässään mitään. Saman lausahduksen on myös moni tuttavani ja vähemmän tuttuni valmis allekirjoittamaan, sillä kaikki tekemämme ja tekemättä jättämämme asiat muovaavat meistä ja elämästämme sen, mitä olemme tässä universumissa.

Itse en ole koskaan ollut valmis allekirjoittamaan sitä, että en katuisi mitään tai että päivääkään en elämästäni vaihtaisi pois. Kadun paljon, olen katkera monesta asiasta, jota en ole saanut aikaiseksi tehtyä tai jättänyt ajattelemattomuuttani tekemättä. Ja elämästäni voisin vaihtaa surutta vaikkapa muutaman vuodenkin pois. 

Tämä vuosi on yksi niistä. Siitäkin huolimatta, että olen tavannut henkilön, joka saa tunteeni vellomaan ennenkokemattomalla tavalla ja se on... kivaa... hyvää... kipeää, mutta myös virkistävää. Tiedän kuitenkin, että tiemme kulkevat rinnakkain, mutta eivät tule luultavimmin koskaan täysin kohtaamaan. Pieniä kylkikosketuksia lukuunottamatta.

Olin köyhän perheen lapsi ja sain taistella lapsuudessani kaikesta, saamastani rakkaudesta huolimatta. Vaikka rahalla ei voikaan kompensoida kaikkea, niin olisin siitä huolimatta voinut ottaa vähän enemmän, kuin sain. Kuten esimerkiksi itseostettuja vaatteita. Niin, että ei olisi olisi tarvinnut kulkea tutuilta ja sukulaisilta saaduissa käytetyissä tamineissa tai nolona käydä luokan edessä hakemassa vaateavustuslahjakortti kerran vuodessa. Se oli noloa, erittäin noloa, vaikka tiesinkin, että nyt saisin ihkauusia vaatteita ja olin tietyllä tapaa myös iloinen saamastani lahjakortista. Se oli melkein kuin toinen joulu. Kun isäni sitten kaiken lisäksi poltti ketjussa tupakkaa, haisivat kuluneet vaatteeni aina voimakkaasti Työmieheltä tai Nortilta. Kun tähän lisätään vielä se, että olin hyvä koulussa, oli soppa valmis. Varmaan joku jo arvaakin, mitä tuleman pitää: olin koulukiusattu. Haisunäätä. Köyhä kirkonrotta. Tupakanhajuinen kääpiö.

En tietenkään voi katua sitä, että synnyin siihen perheeseen, johon synnyin ja luultavasti en katuisikaan, vaikka voisinkin. En kadu myöskään sitä, että myöhemmässä vaiheessa, kun koulukiusaus tuli opettajien tietoon ja kiusaajat pakotettiin pyytämään minulta anteeksi, annoin heille anteeksi. Kiusaaminen ei loppunut täysin, mutta minua karsastettiin kaikesta huolimatta. Kanssani ei puhuttu ja minua ei pyydetty touhuihin mukaan muiden, kuin ystävieni toimesta. Pysyin anteeksiannossani. Ei se ollut minun tyhmyyttäni, en menettänyt siinä mitään. Olin jo tottunut kaikkeen suunpieksäntään ja en välittänyt pätkääkään, mitä kiusaajat sanoivat.

Mutta kadun sitä, että en ollut kuitenkaan vahvempi ja kohdannut kiusaajiani silmästä silmään ennenkuin opettajat puuttuivat asiaan tai itse puhunut kiusaamisesta. Annoin vain kaiken tapahtua. Olin tiskattava, en tiskaaja. Olisin yhtä hyvin voinut näpäyttää takaisin, mutta nielin vain kaiken, söin sanani, ennenkuin ne ennättivät ulos asti.

Luojan kiitos, minulle ei jäänyt kiusaamisesta yhtä suurta traumaa, kuin monelle muulle ja oikeastaan pieniä itsetuntovaikeuksia lukuunottamatta - arastelen yhä vieläkin kontakteja vieraisiin ihmisiin - kiusaaminen saattoi tehdä minusta jopa vahvemman, kuin mitä olisin ilman kiusaamista. Empaattisemman. Enemmän toisten tunteita ajattelevan. Oman tien kulkijan. 

En kadu myöskään sitä, että olin laiska oppija siitä syystä, että olin päässyt peruskoulun helpolla. Kadun kuitenkin sitä, että yliopiston hakuvaiheessa annoin liian helposti periksi. Tiesin, että olin tehnyt virheen, mutta en tehnyt mitään virhettä korjatakseni. Kaikeksi onneksi olen palannut aikaympyrälläni nyt takaisin tuohon pisteeseen ja voin yrittää hyvittää tilanteen. Mutta tämä olkoon viimeinen kerta: jos nyt en pääse, niin en sitten ikinä.

En kadu missään nimessä sitä, että opiskelin ravintola-alalle, vaikka nyt olen hakeutumassakin muille urille. Työ on antanut minulle nautintoa, se on tuonut paljon mielenkiintoisia aikoja ja paikkoja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. En kadu, että tulin työn perässä aikanani tänne Sveitsiin, en kadu, että aloin seurustella silloisen tulevan mieheni, nykyisen tulevan entisen mieheni kanssa ja päädyin perustamaan perheen hänen kanssaan. Olen ollut kuin paita ja peppu hänen kanssaan, varmasti rakastanut häntä tavallani ja tuntenut olevani yhtä hänen kanssaan.

Sitä kuitenkin kadun, että en ole ollut tarpeeksi vahva suhteessamme. En selvittänyt ensimmäistä eroajatustani hänen kanssaan jo seurusteluvaiheessa, vaan annoin anteeksi tyhmän teon ihan ilman anteeksipyytämistä ja miehen edes itse tietämättä, että tunsin hänen tekonsa epäoikeudenmukaiseksi ja alentavaksi. Kadun sitä, että annoin omatoimisuuteni taantua yhteiselämämme aikana ja nykyisin en osaa edes vaihtaa pyörän takakumia, naulata taulua seinään, koota Ikean kaappia, lähestyä vieraita ihmisiä ilman tukea ja liikkua vieraisiin paikkoihin ilman epäröintiä. Tämä kaikki oli minulle aikaisemmin jokapäiväistä elämää ja nyt kaikkea on vaikea saada takaisin. Ei toki mahdotonta, mutta maanrakoon poljettu itsetuntoni ei anna ihan helposti periksi. Jos olisin eräs ystäväni, olisin selvittänyt välini Alfan kanssa jo aikoja sitten. Jos olisin entinen minä, olisin selvittänyt välini Alfan kanssa jo aikoja sitten. Nyt olen nykyinen minä, en uskalla. Arpinen sieluni ei anna periksi suoraa lähestymistä haavoittumisen pelossa. Se huutaa, ettei kestäisi enää yhtään pettymystä tässä kunnossa, kuin missä se on. Sen sijaan se haluaa haaveilla ja elää toivossa, etsiä merkkejä toisen tunteista ja olla tyytyväinen pienistä saamistaan murusista.

Kadun sitä, että entinen minä unohti jossakin vaiheessa henkisen elämänsä ja aatteellisen ihmis- ja eläinoikeustoimintansa. Nykyinen minä palasi kuitenkin Amnesty Internationalin riveihin toissapäivänä. Meditaatio palasi kuvioihin jo jokin aika sitten.

En kadu sitä, että synnytin tyttömme, vaikka en oikeastaan koskaan halunnut lapsia tai tuntenut olevani valmis äidiksi. Raskausaika oli kuitenkin elämäni parasta aikaa, olin aktiivinen ja reipas. Lihoin 30 kiloa ja synnytys oli vaikea ja tuskallinen. Ei edes epiduraali tuntunut missään. Kadun kuitenkin sitä, että tuskaisen synnytyksen jälkeen en ollut enää niin valmis petihommiin mieheni kanssa kuin aikaisemmin. Kadun sitä, että mieheni kosketus ei tuntunut enää yhtä hyvälle kuin ennen. Kadun sitä, että en synnyttänyt enää toista lasta, vaikka tämä yksi antaa kyllä sisältöä elämään useamman edestä. Koulupsykologin mukaan tämä on avoin, rehellinen, looginen ja analyyttinen tyttö, joka kaipaa vain vähän itseluottamus-couchingia saadakseen maailman lankeamaan jalkojensa eteen. Kadun myös sitä, että en löytänyt sanoja kertoa peloistani ja tunteistani miehelleni, joka ymmärsi kaiken niin, että haluan päästä hänestä eroon ja etsi lämpöä muualta. Kadun sitä, että en kertonut tarpeeksi usein rakastavani häntä ja kadun, etten hyväksynyt niitä pieniä huomionosoituksia, joita hän minulle toi. En ole koskaan pitänyt leikkokukista ja kynttiläillallinen oli minusta romanttista hölynpölyä. En edes sikakännissä pystynyt enää loppuvaiheessamme avautumaan niin, että mieheni olisi päässyt iholta pääni sisään.

Jossakin vaiheessa kaduin sitä, että jäin tänne, enkä palannut takaisin isänmäähani, kun asiat alkoivan mennä päin prinkkalaa. En kadu enää. Kadun kuitenkin sitä, että en ottanut asioita haltuuni jo aikaisemmin. Kadun sitä, että alussa en pelannut avoimilla korteilla ja salaisin asioita, suunnitelmiani, toiveitani, tunteitani ja ajatuksiani. Keikat kirkon cateringissa ovat opettaneet minulle kuitenkin sen, että asioista voi myös puhua suoraan ja niiden omilla nimillä. Myös niistä vaikeista. Pääsee itsekin paljon helpommalla, kun ei tarvitse miettiä, kenelle on sanonut mitäkin ja milloinkin, kun kertoo kaikille totuudenmukaisesti, miten on. Tuntui alussa vaikealle avautua, mutta kerta toisensa jälkeen se on ollut helpompaa. Ja siitä saa myös palkinnon. Uskokaa pois: vapaan mielen ja sielun. Ei tarvitse enää vuorata pipoaan alumiinifoliolla siinä pelossa, että joku tulkkaa ajatuksiasi ja tunteitasi.

Kadun sitä, että olen kohdellut läheisiäni kaltoin. En tullut koskaan toimeen sairaan äitini kanssa ja olen katunut koko aikuisen elämäni sitä, että en käynyt hänen sairasvuoteellaan viimeisinä aikoina ja että hänen kuolemansa tuntui helpotukselle. Kadun sitäkin, että olen huono pitämään yhteyttä ystäviini, mutta onneksi Facebook ja sähköposti ovat nykyään helpottaneet tilannetta aivan valtavasti ja voi ottaa takaisin menetettyjä vuosia sähköisesti. 

Kadun sitä, että menetän malttini tyttäremme kanssa hänen huonoina päivinään. Päätän jokaisen purkauksen jälkeen, että seuraavalla kerralla en enää lähde huutoon mukaan. Olen aikuinen. En teini, vaan aikuinen. Myös minä olen ollut murrosikäinen, saanut kiukkukohteuksia ja itkenyt maailman julmuutta. Ei siitä ole niin kauan aikaa. Pitäisi minun muistaa. Ja ymmärtää.

Kadun sitä, että en ole tehnyt elämästäni omaani, enkä voi myöskään allekirjoittaa Frank Sinatran "I did it my way". Kadun, että olen antanut muiden mielipiteiden vaikuttaa liikaa päätöksiini ja tekoihini. En toki halua olla itsekäs, mutta kyllä tietynlainen itsekkyys on milenterveydelle myös hyväksi. Kadun sitä, että olen kadottanut kosketuksen itseeni.

Sen itseni aion nyt löytää takaisin.


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Taidanpa arvata, mistä tyttö on perinyt analyyttisyytensä :-)

Jääkarhu kirjoitti...

Isältään varmaankin?