maanantai 1. huhtikuuta 2013

Ei-mikään-Alfauros - aka "Kun Viraston Hapannaama kohtasi Angry Birdsin"

Älä sää mulle ala! (Kuva: Prinsessan Hovikuvaaja)
No niin, pääsiäinen alkaa sitten olla pulkassa. Kaikki edellisen vuoden tapahtumat on haudattu omille sijoilleen ja niinpä olenkin päättänyt ottaa elämässäni ihan uuden suunnan. Hautaholvin sijasta avasinkin Pandoran lippaan.

Ensinnäkin alan heräämään joka aamu klo 5. Mitä sitä turhia nukkumaan, kun elämässä on paljon muutakin tekemistä. Menee vaan elämä turhaan ohi nukkumalla. Tomerana tyttönä sitten aloitan tuolla kellonlyömällä puuhastelut heti, enkä jätä niitä myöhemmäksi ajankohdaksi. Kun töissä pitää olla vasta klo 8, niin hyvin ennättää tekemään ties vaikka mitä. Uutta ihmistä ei nyt ehkä kuitenkaan... paitsi no alulle kyllä halutessaan saisi, mutta loppuvalmistuminen veisi kyllä vähän enemmän aikaa.

Sen lisäksi olen päättänyt palata lihansyöjäksi. Tänään sipuleita kuoriessani ja leikatessani minulta tuli itkut: miten ihmeessä olen pystynyt nämä kaikki vuodet lahtaamaan kaikki ne viattomat kasvikset, joita olen napaani vetänyt? Ne raukat eivät ole pystyneet edes puolustautumaan mitenkään. Törkeästi olen vetänyt niiltä niskat nurin tai pään poikki. Se loppuu nyt - ei enää yhtään kyyneltä lahdattujen kasvisten, varsinkaan sipuleiden vuoksi - ja alan mättää suuhuni pelkkää lihaa... lihaa... lihaa. Ei mitään muuta. Ei kasviksia, ei viljoja (ne lihottaa!), no rasvaa kyllä voisi sitten vetää sitäkin enemmän. Voissa paistettua lihaa... joo, sillä mennään! Ja ruokajuomaksi alan vetämään tiukkaa viinaa. Viinit ja kaljat ovat nössöjen juomia ja minähän en mikään nössö ole, vaan Skandinaavinen Alfanaaras, joka näyttää mistä kana pissii. Vaikka ei mikään kanakaan ole, vaikka voisi kyllä harkita ryhtyvänsä yhdeksi.

Sen lisäksi alan pitää oikeuksistani paremmin huolta. Voihan asioita hoitaa kiristämällä ja huutamallakin, kun ei tämä pehmoilu näytä tuottavan mitään tulosta. Samalla lopetan meditoinnin, se saa aivot vain pehmeäksi ja luulemaan, että rakkaudella olisi jotakin merkitystä yhtään mihinkään asiaan. Turha luulo. Sekopää-viherpiipertäjä-hipstereiden hommaa. Tosinainen tyrkkii kyynärpäillään ja potkii hitaampia pois tieltään. Se on saletti se.

Enkä jää enää murehtimaan Entisen Alfan tai Uuden Alfan perään. Kun kumpikaan ei näytä minua huolivan, niin olkoon. Mikä on Olutta, se on Menyttä. Niih. Sen sijaan hankin jokaiselle viikonlopulle oman laastarin.

 Not.

Tänäänhän oli se aika vuodesta.

Tosta hörppy, niin eiköhä tokene!
(kuva: Prinsessan Hovikuvaaja
Tänään oli myös se aika kuukaudesta, kun piti kasata RAV:in sedälle, tuolle Viraston Hapannaamalle paperit kasaan. Tuossa ennen pääsiäistä sain tilini selvitettyä (mieheni) työpaikan sekä Yläkerran osaston kanssa ja jos kaikki käy hyvin ja Isot Pirut Pomot sen hyväksyy Pääkallopaikalla, niin tulen olemaan 40-prosenttisesti töissä Yläkerrassa ja 20-prosenttisesti Alakerrassa. Eli tämänhetkinen pestini taitaa olla pikkuhiljaa lopuillaan ja Alfan vierihoidoissa kokoustaessamme viedään kohta viimeisiään. Juuri kun tämäkin omien sanojensa mukaan alkaa vähitellen tottua siihen, että asiat hoituvat meidän pisteessämme niinkuin niiden pitäisikin. Hän kun ei ole tekemisissä Yläkerran porukan kanssa. Todennäköisesti paikalleni tulee joku supermuija, joka pistää hihat heilumaan vieläkin pätevämmin, mutta mitä pienistä. Jäähän minulle vielä se 20-prosenttinen. 

Itse olen kiinteään sopimukseen tyytyväinen, mutta Viraston Hapannaama tulee laulamaan Hallelujaa. Viime kerralla sain jo esimakua siitä, mitä mieltä hän on siitä, että teen osa-aikaista työtä: otas akka kuule nyt lopputilit ja ole joko a) kokonaan työtön tai b) hommaa kokoaikatyö, niin olisit vähän helpompi tapaus.

 Muttakunmuttakun: a) haluan tehdä työtä. Se työ, missä nyt olen, sopii pirtaani enemmän kuin paremmin ja on parempi kuin olla täysin ilman. Jos ajatellaan työttömyyskorvausta (josta on nyt jatkohaku meneillään syksyn harmittavan kielteisen päätöksen jälkeen), niin eikös sekin vähennä taakkaa, että osa ansioista tulee ihan rehellisesti tehdystä työstä, eikä pelkästään kaikenmaailman lomakkeiden täytöstä. Ja mitä tulee kohtaan b) niin sitähän tässä olen useamman kuukauden ajan yrittänyt. Tällä hetkellä olen heittänyt kehiin n. 80 hakemusta, olen ollut 3 haastattelussa ja tehnyt 1 kokeiluvuoron. Sekä tietty ne muutamat hassut päiväkeikat, joita erään firman kautta olen armollisesti saanut.

 En ymmärrä tämän kaiffarin logiikkaa ja taidankin seuraavaan miitinkiin pakata tuimemmat eväät mukaan: jos ei kelpaa, niin sano sitten suoraan, että minun pitää irtisanoutua työhausta ja tyytyä siihen mitä minulla on, 60-prosenttiin. Niinpä minäkin voisin sitten sanoa suoraan sen, että enpäs kuule eroakaan ja tulen olemaan kyllä ristinäsi siihen asti, kun jokin muu ratkaisu löytyy. Ihan yhtä mahdotonta on ollut löytää kokoaikainen paik... siis katsotaanhan asia vielä uudelleen.... siis osa-aikainen paikkahan minulla on, kokoaikaista ei ole edes tarjottu, eli: helpompaa on löytää osa-aikainen paikka, kuin kokoaikainen. Ime siitä sitten! Jaa että Jääkarhuko kriittisellä ja pisteliäällä tuulella?

 Ulkona paistaa aurinko ja kävin ulostamassa itseni lenkille silläkin uhalla, että aurinko saa juuri parantuneen herpekseni uuteen, uljaaseen kukoistukseensa. Kävelin kantakaupungin ympäri, reippaat 10 kilometriä, soijalattet ja 2 tuntia. Ajatukset tuulettuivat ja aamulla tuntemani pääsiäisangstini viimeinen silaus jäi sille tielleen.

Tien päällä oli myös muutama muu ihminen: kaupungin keskusta oli tupaten täynnä ja aloin miettimään sitä, miten oikeastaan viihdyn yksin. Omissa oloissani. Ilman ketään häiritsemässä.

Olen tottunut nuoruudessa olemaan paljonkin yksin ja seisomaan omilla jaloillani vanhempieni kuoltua jo ennenkuin olin edes 2-kymppinen. Totuin tekemään asiat itse, hoitamaan kaiken itse, olemaan oma-aloitteinen. Muutamien viimeisten vuosien aikana tämä on jotenkin unohtunut, kun rinnalla on ollut toinen tekijä, jonka kanssa olemme olleet kuin paita ja pers peppu. Välillä olet toki kaivannut omia, hiljaisia hetkiäni ja ärsyyntynyt jokapuolella olevasta hälinästä. Kun tiemme erkanivat ja mieheni vei ensimmäisiä kertojaan lapsemme mukanaan, tunsin olevani yksin. Liian yksin. En enää osannut olla ilman jokapuolella kuuluvaa hälinää ja touhua. En tiennyt mitä olisin tehnyt.

Nyt olen löytänyt uudelleen tuon hyvän tunteen, kun saa nauttia rauhasta ja siitä, että ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään. Olen löytänyt jälleen jalkani, joilla seisoa ja pystyn laittamaan asioita siihen järjestykseen, kuin ne haluan. Vaikka olen yksin, en ole yksinäinen.

Siitä huolimatta se on vieläkin ongelma. Yksinolo ei siis ole mikään numero enää, mutta eniten yksinolossani minua häiritsee se, että pelkään ihmisten kuvittelevan, että olen yksinäinen. Että tarvitsen seuraa jokaikinen hetki, minkä valveilla olen ja mieluiten vielä nukkuessanikin. Jotenkin suurimman osan tuttavistani ja sukulaisistani on vaikea ymmärtää, että en tarvitse hovia ympärilleni, vaan pärjään ihan hyvin näinkin niiden kontaktien kanssa, joita minulla on: työ ja harratukset. Joudun koko ajan vakuuttelemaan, että minulla on kaikki ookoo. Että en romahda mentyäni tyhjään kotiin. Että en aio vetää ranteitani auki, kun mieheni vie tyttäremme mukanaan joka toinen viikonloppu.

Ehkä en.

Ei kommentteja: