perjantai 12. huhtikuuta 2013

Meditaatio

"Ajatukset ovat kuin puussa leikkivät apinat. Ne hyppivät oksalta toiselle, eikä niitä saa kiinni. Ajatukset ovat myös kuin pilvet, jotkat lipuvat pääsi yli, mutta eivät jää paikalleen!"

Näin puheli zen meditaatioryhmäni vetäjä tuossa eräänä päivänä. Yritin ottaa opikseni ja antaa ajatusteni lipua vapaana. Aina ne palasivat samaan pisteeseen, mutta en antanut niiden jäädä paikalleen. Ei saa jumittua, se ei ole hyväksi.

Olen usein kuullut puhuttavan tai nähnyt kirjoitettuna, että meditaatiossa pitää pääkopan sisin tyhjentää kaikista ajatuksista ja saada se tyhjyyden tilaan, valoon, missä ei ole enää mitään olemassa. Mutta eihän niin voi tehdä. Niin kauan, kuin ihminen elää ja hengittää, myös pääkopassa on liikehdintää jos jonkinmoista. Onneksi myös opettajani vahvisti asian: jos päässäsi ei ole enää mitään, olet kuollut. Ja sehän ei sitten olekaan mikään hyvä asia, eikös vain? Niin no, riippuu, mistä roikkuu, mutta tätä en tällä kerralla lähde sen enempää spekuloimaan. Kun siinä saisin mukaan niinkin vaativan asian, kuin kuolemattoman sielun ja uudelleensyntymisen, joista en ole saanut hahmoteltua vielä täysin omaa mielipidettäni. 

Sen sijaan meditaatiossa keskitytään olennaisimpaan, hengitykseen, ja ajatukset keskitetään juuri siihen: sisään-ulos-sisään-ulos-sisään-ulos... (krhhmmmm...*punastuu* meditoida voisi siis jotakin muutakin tehdessä...). Mutta entäs, kun hengityksen laskemista apuna käyttävä oppilas yhtäkkiä huomaakin, että keskittyy laskemiseen ja hengitys kulkee lähes huomaamatta, kevyesti, ilman suurempaa vaivannäköä. Nou hätä. Antaa mennä vain. Niin kauan kuin ajatukset pysyvät kasassa ja hallinnassa. Mutta hengitys pitäisi saada kuitenkin syvemmäksi ja huomattavammaksi. Niin että se näkyy ja kuuluu.

Meditaatiossa ei myöskään suljeuduta oman pään sisään kuulematta yhtään mitään, mitä ympärillä tapahtuu, kuten myös usein harhauttavasti kuulee kommentoitavan. Niin kauan, kuin on elämää, myös elämän äänet kuuluvat. Jos talo, jossa juuri meditoit syttyy palamaan ja palomiehet ajavat piipaa-autolla paikalle, on parempi, että kuulet sen ja raahaat takapuolesi turvaan. Vaikka olisit kuinka syvässä meditaation tilassa. Meditaatiossa opetellaan kuuntelemaan kuitenkin ensisijaisesti omaa sisintä ja jättämään ulkopuoliset ärsykkeet huomiotta. Siihen asti, kuin niihin ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota.

Olen ollut meditaation kanssa tekemisissä jo lähes parikymmentä vuotta, mutta siitä huolimatta tunnen, että olen vielä ihan noviisi. Ja eikä tuo tunne mikään ihan vääräkään ole, olihan elämässäni pitkä kausi, kun asia oli mieluummin enemmän kuin vähemmän taka-alalla. Vasta viime vuosina olen ottanut aktiivisemman asenteen sisäisen tasapainon löytämiseen joogan avustuksella sekä viimeisen puoli vuotta ihan "oikean" meditaation voimalla.

Enkä ole tullut vieläkään hullua hurskaammaksi.

Yhä vieläkin minulle on vaikea istua paikallaan 20 minuutista tuntiin. Välillä huutavat jalat puutuneina hallelujaa ja haluavat päästä vapauteen, välillä ajatuksia on aivan liian paljon ja välillä ajatukset jumittavat yhteen ainoaan asiaan häiritsevästi. Välillä mieleen pyrähtelee kuvia, jotka eivät varsinkaan zeniläisessä meditaatiossa ole toivottuja - vaikkakin niitä kuuleman mukaan tulee myös kokeneemmille meditoijille. Välillä tunnen oloni niin levottomaksi, että kaikki nämä asiat hyökkäävät kerralla kimppuun tuoden mukaan vielä muutaman kaverinkin. Välillä taasen tunnen oloni rauhalliseksi, mutta siitä huolimatta en jaksaisi istua paikallani. Siitäkään huolimatta, että mitään varsinaista tekemistäkään ei olisi odotettavissa.

Mutta oudointa kaikessa on, että aina zen meditaatiosession jälkeen minulla tekee mieli aivan älyttömästi japanilaista ruokaa: misokeittoa, ramen nuudeleita, jopa sushia oli pakko kerran vääntää, vaikka oikeasti en ole mikään sushin paras ystävä. Samaa mielitekoyhdistelmää minulla ei ole joogan jälkeen... Ehei, ei ole tarvinnut vielä kertaakaan kokkailla intialaista, vaikka intialaisen ja nepalilaisen ruuan ystävä olenkin.

Outo juttu. Niinkuin on kirjoittajakin. Yhtä outoja molemmat.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jospa olet ollut entisessä elämässä japanilainen???

Jääkarhu kirjoitti...

Tätä selitystä mun tuutori tarjosi hotelli- ja ravintolakoulussa, kun tein lopputyöni japanilaisista käytöstavoista niin suvereenisti, että opponenteilla ei ollut paljon vastaansanomista.

Kun kiinnostukseni Aasian maita kohtaan lasketaan yhtälöön mukaan sekä harrastamani samurai-perinteen urheilulajit, niin tämä voisi olla hyvinkin mahdollinen selitys.

Jos uskoo uudelleensyntymiseen...