tiistai 23. huhtikuuta 2013

Mirrin nirri

Voimaeläintä voimakkaampaa

"Jääkarhun miettiessä igluaan ja sen kulmia aurinko laski vuorten taakse. Tuli hämärää. Ja hämäsässä kaikki kissat ovat harmaita. Kaikki... kissat... Jääkarhu jäi miettimään, miksi juuri kissa oli tullut sen mieleen. 

"No, ehkä ystäväni Ilves, se joka lupasi pitää salaisuuteni, on kulkenut tästä... Nyt kun tarkemmin ajattelen, tunnen sen hajun kyllä sieraimissani ihan selvästi. Se on mennyt tästä ohi. Se on mennyt tuon puun taakse. Se... on... siellä..."

Jääkarhu vaistosi, että jokin asia ei ollut nyt kohdallaan. Se nousi hitaasti jaloilleen ja otti muutaman varovaisen askeleen puuta kohti. Se tunsi yhä selvemmin Ilveksen tuoksun. Ja Karhun.

Sydän pamppaillen Ilves käveli puun taakse.

Se näytti elottomalle."

No osataan sitä meilläkin. Nimittäin olla viileitä ja kylmiä, jos niikseen tulee. Tosi tarkoitukseni ei ollut olla äksy ja jäinen, mutta liian pienen pääkoppani sisään puristetut aivot aiheuttivat sen verran suuren kiristyksen päässä ja kipinöinnin silmien takana, että en voinut muuta. Vielä kun mausteeksi lisäsi sen, että odotin kauhulla Alfan kohtaamista päivän aikana. Tai paremminkin sitä, minkä kokoisia jääpuikkoja tänään olisi tarjolla ja mihin kohtaan niitä tänään sinkoiltaisiin. En ollut pahalla tuulella, en suinkaan. Aivoni eivät vain toimineet. Ja Jääkarhu-Muumaailma-sanastossa se valitettavasti tarkoittaa jäisen viileää suhtautumista asioihin ja olioihin.

Ennenkuin joku ennättää tokaisemaan tähän väliin, että ehkäpä se Alfakin oli viimeksi tavatessamme väsynyt, niin eipäs vain ollutkaan. Olen nähnyt Alfan väsyneenä ja sairaana sekä menossa epämiellyttäviin työtehtäviin, eikä asenne ole missään tapauksessa ollut hyytävä, joten jostakin muusta oli kyllä kysymys. Aivan kuin olisin suututtanut miekkosen jotenkin.

Jo kolmantena yönä peräkkäin näin huonoa unta. Kysymys ei ollut mistään painajaisesta, mutta muuten ahdistavasta tilanteesta. Olin mieheni kanssa jossakin valkoisessa huoneessa, jossa oli valkoinen kissa. Tiesin kissan voimaeläimekseni Ilvekseksi, vaikka se ihan selvästi olikin paljon pienempi ja pörröisempi. Tiesin sen samalla toiseksi oikeaksi kissakseni, vaikka se olikin valkoinen ja omat kissani harmaita. 

Jostakin syystä kissa piti nukuttaa. Se oli ilmeisesti riehunut, joten se piti rauhoittaa, jotta kaikki pääsisivät nukkumaan. Mieheni otti ruiskun, jossa oli nukutusainetta ja työnsi neulan kissan ihon läpi. Kun katsoin nukutusaineen valumista kissan elimistöön, tajusin äkkiä, että mieheni oli antanut ainetta liikaa. Aloin huutaa: "Bitte, bitte, älä nyt tapa sitä" ja purskahdin itkuun. Oli jo liian myöhäistä, sillä kissa oli aivan retkulana. Tässä vaiheessa heräsin ja jäi vähän kysymysmerkiksi, oliko kissa kuollut, vai vieläkö siinä pihisi henki sen verran, että se olisi voinut pelastaa. Ehkä jatko-osa näytetään myöhemmin. Toivottavasti.

Oikeassa elämässä kissani ovat kaikeksi onneksi hyvinvoipia, eikä mitään hätäpäivää näyttäisi olevan.

Joidenkin uniselitysten mukaan kissa/ilves voi olla ihmiselle voimaeläin. Voimaeläimeksi ei voi valita ihan mitä tahansa eläintä itse haluaa, vaan voimaeläin on sellainen, joka on erityissuhteessa kanssasi. Voimaeläin tulee uniisi. Voimaeläin ymmärtää sinua paremmin kuin muut eläimet. Voimaeläin on sinun eläimesi. Kissa/Ilves voimaeläimenä on salaisuuksien pitäjä, opas, suojelija, oma polku.

Mutta mitä tarkoittaa se, että voimaeläin kuolee unessasi? Onko salaisuus (mikä niistä) paljastunut vai olisiko salaisuus viisainta pitää vieläkin salaisuutena,? Onko oma polku kadoksissa? Vai onko viisainta jatkaa omin jaloin eteenpäin, ilman muiden "oppaiden" neuvoja ja ohjeita? Rohkeasti, niinkuin oma intuitio ja järki sanoo? Vai olisiko viisainta paljastaa salaisuudet ja antaa elämän viedä rohkeasti eteenpäin ilman mitään salaamatta, ilman mitään siitä poisjättämättä tai lisäämättä?

Heräsin unestani paniikissa. En ahdistuneena, mutta paniikissa. Eniten mieltä päinoi ihan pieni asia: 50 hengen sijasta alankin kuukauden päästä kokkaamaan 100-150 hengelle. Jostakin syystä jäin miettimään, että mitenkä mahtaa onnistua. Mielessä ei käynyt hetkeäkään silloin yön hiljaisina tunteina, että vuosi sitten kokkasin pääruokaa 600 hengelle lähes 200 litran kattiloissa. Lasagnea ja makaroonilaatikkoa työnsin uuniin 150 kiloa ja pashaakin viime pääsiäisenä väänsin 180 litraa. Eli tuohon verrattuna 150 hengen ruokkiminen on kuin kärpäsen kakka suossa. Melkein voisin tehdä sen kahdella kalalla ja viidellä leivällä sekä vasemmalla kädellä oikean vääntäessä Apéroa kirkon keittiössä.

Joskus pelot ovat järjettömiä ja kun niitä alkaa purkamaan, tuntuvat ne naurettaville. Mutta eivät oikeasti naurata nimenomaan yöaikaan, kun kunnonväki nukkuu, vetää sikeitä ja kuorsaa. Silloin pieninkin asia tuntuu vakavalle ja ylitsepääsemättömälle ja mitä pahinta: se vie unet, jolloin seuraavana päivänäkään aurinko ei paista niin kirkkaasti kuin muille. Tai paistaa liiankin kirkkaasti, jolloin on etsittävä suojaa varjoisemmista paikoista. Ei ole mikään ihme, että unideprivaatiota käytetään kidutusmuotona yrittäessä kiristää tunnustuksia tai painostuskeinona, kun halutaan saada jokin tietty tulos aikaiseksi. Väsyneenä todellisuuden ja mielikuvituksen rajat alkavat hiipumaan ja kärpäsestä tulee kirjaimellisesti härkänen, pienestä pisarasta iso valtameri ja pikkujutusta maailman kaatava iso seikka. Väsyneenä ei jaksa ajatella rationaalisesti ja ajatukset tahmovat samoja reittejä eteenpäin, tai ympyrää pääsemättä yhtään mihinkään. Väsyneenä on helppo heittää pyyhe kehiin tai tehdä uhkarohkeita ratkaisuja, joita myöhemmin saattaa katua. Väsyneenä ei jaksa.

Väsyneenä myös blogi jää junnaamaan samaa asiaa.



Ei kommentteja: