maanantai 15. huhtikuuta 2013

Sielunhoitoa - osa 2: kirkossa töissä

 
Kevät kukkii nimellän
Jos nyt kaikille ei ole jo tähän mennessä tullut selväksi, niin olen parhaillani viha-epäilys-rakkaustyösuhteessa paikallisen kirkon kanssa.

Vielä vuosi sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että olisin kirkossa töissä. Viime syksystä asti olen keikkaillut naapurikirkkomme palkkalistoilla ja tehnyt kaikenlaista ja pikkuhiljaa olen alkanut olla sitä mieltä, että tämä on paras työpaikkani ikinä. Myös oma yritykseni mukaanlukien.

Saan työskennellä itsenäisesti ja vapaasti kenenkään hengittämättä niskaan, koska olen jo osoittanut olevani luotettava ja tekeväni asiat parhaimman kysyni mukaan. Yksikään päivä ei ole samanlainen ja koskaan ei voi tietää, minkälainen on seuraava työkommennukseni. Olen kokkaillut (vegaanista) kasvisruokaa seurakunnalle, näpräillyt Apéro-sormiruokia erilaisiin tilaisuuksiin, siivonnut keittiötä papin kanssa, leiponut ehtoollisleipää ja kokannut ehtoollismalja työpöydälläni. En tiedä, miten olisin selvinnyt kolmesta viimeisestä, jos ne kaikki olisivat olleet yhtä aikaa keittiössäni, kun jo pelkkä ehtoollismaljan ilmestyminen aiheutti koko paikalla olleessa vapaaehtoisten avustajien joukossa pientä hilpeyttä ja hämmennytstä. Tilanteessa oli jotakin niin pyhää, mystistä ja outoa, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään Graalin malja, vaan ihan tavallinen esine, joka jokaisesta kirkosta löytyy. Ei tietenkään jokaisesta keittiöstä, mutta silti. Pappi oli vaan sattunut unohtamaan sen käydessään pöydälleni, ei sen kummempaa.

Olen myös avustanut tiedotuslehtisen kokoonpanossa keittiötouhujeni lisäksi, tulostellut Jeesuksen kuvia ristillä ja seuraavaksi Schneeglockenien ja ruusujen kuvia papillemme vinosti hymyillen ja miettien, että pitäisikö samalla kopioida kuva olkavarrestani ja liittää mukaan, toiminut sielunhoitajana ja vertaistukena unkarilaiselle vapaaehtoisellemme, joka kärsii masennuksesta erottuaan vaimostaan ja tuntiessaan itsensä hyödyttömäksi ja auttanut apulaissuntiota, kun tämä on ollut ihan pihalla siitä, miten homma hoituu, kun vakinainen suntio ei ole paikalla. Olenpa jopa suostunut apulaissuntion sijaiseksi kesällä, kun sekä vakisuntio, että apulaissuntio ovat molemmat yhtäaikaa lomalla. Koko porukka jo vähän naureskelee, pappi mukaanlukien, että kohta tuuraan myös pappejamme, jos nämä sattuvat olemaan molemmat poissa yhtä aikaa. Mutta ei nyt kuitenkaan ihan vielä.

Meillä on hyvä, kiva ja erittäin mielenkiintoinen ja ekumeeninen tiimi. Kaikki määritteet yhdessä, ei siis kolmea erilaista...  Lähin esimieheni on hidulais-buddhalainen, keittiössä ja tarjoilussa avustava epämääräisen sukupuolen omaava ehkä-ennen-mies-kuka-ties on buddhalainen, unkarilainen sielunhoidettavani puhuu lähinnä New Age-tyylisiä juttuja henkiparannuksineen ja minä olen mikä olen. Pappimme taitavat kuitenkin olla vakaumukseltaan ihan oikeita valtionkirkon edustajia, vaikka toinen onkin kuulunut nuorena helluntaiseurakuntaan, puhuu välillä saarnoissaan hieman rajatapauksia (kertoi, että kerran on jopa pari ihmistä kävellyt ulos saarnatessaan sotaveteraaneista), harrastaa meditaatiota ja on ajatusmaailmaltaan hyvinkin liberaali ja avarakatseinen ja toinen on hieman epävarma asemastaan; naispappi konservatiivisessa maassa, jossa valtion vaaleissa naiset saivat äänioikeuden vasta 1971, ja vaikka naispappeus täällä on ihan normijuttu. Suntiomme ovat molemmat myös melko mielenkiintoisia tapauksia. Sitten tietysti on Iso Pomo. En kuitenkaan tarkoita Sitä Isoa Pomoa, vaan meidän Isoa Pomoa, joka yrittää pitää langat näennäisesti käsissään, vaikka todellisuudessa kaikki päätökset teemme koko tiimin kanssa yhdessä.

Myös aamukahvipöydän puheet ovat omaa luokkaansa; välillä puhutaan ihan rehellisesti politiikkaa, josta on kirkon sanoma kaukana, välillä ihmetellään katolisen naapuriseurakunnan pappia, joka elää kaikkien tietäen homosuhteessa miehen kanssa, vaikka virallisesti katoliset papit elävät selibaatissa, välillä parannetaan maailmaa ja välillä puhutaan perheistä. Jopa työasioita saatetaan käydä läpi, mutta koskaan ei ole keneltäkään kysytty: oletko sinä aito uskova ja oletko tarpeeksi "hyvä" tekemään töitä täällä. Vaikka kirkossa olemmekin töissä, uskonasioita ei ole työaikana puitu eikä toisinuskoviamme yritetty käännyttää. Oho.

Tästä paikasta pidän kiinni kynsin hampain. Täältä minua ei savusteta pois niin helposti. Ja onneksi koko tiimi on samaa mieltä, sillä pelaamme kaikki yhteen erittäin hyvin. Ainoa vika on se, että pelkästään tämä ei minua elätä, vaikka työt ovatkin ajan myötä lisääntyneet ihan kivasti ja olen sulautunut hyvin joukkoon.

Minut kun nakitettiin 60-prosenttisesti sinne Yläkadun paikkaan, joka vie ainakin pikkusormen. Toivottavasti ei koko kättä. Loppu jää sinne, minne sydämeni halajaa.

Zürichissä avattiin tänään iltäpäivällä virallisesti kevät. Sechseläuten/Sächsilüüte on virallinen vapaapäivä, joka sai alkunsa 1900-luvun alussa. Päivällä järjestetään paraati, jossa eri Killat kulkevat pukeutuneina keskiaikaisiin, 1700-luvun tai 1800-luvun käsityöläiseten, kauppiaiden yms. vaatteisiin. Heille annetaan matkan varrella kukkia ja he itse jakavat niitä halutessaan takaisin yleisölle (lähinnä tietysti pienille lapsille) ja karkkejakin saattaa sataa aivan samaan tapaan, kuin penkkareissa Suomessa.

Illalla vielä annetaan talvelle vauhtia, potkitaan sitä persauksiin ja kirjaimellisesti poltetaan se pois, eli poltetaan Böög, nukke joka edustaa talvea. Parhaimmat odottavat vielä nuken palamista aamuyöhön ja käyvän käristämässä aamiaisbratwurstinsa Bööggin hiilloksessa. Me työtätekevät lapsekkaat duunarit emme toki jaksa aamuyölle asti paikalla norkoilla, vaan nuutuneina jo useamman tunnin paraatin katselemisesta ryömimme kotiin ja yöpuulle ihmisten ajoilla.










Ei kommentteja: