maanantai 8. huhtikuuta 2013

Siunatua leipää siunatussa tilassa aka Puhdistus á la Jääkarhu





Ehtoollisleipää


Lauantain ja sunnuntain välinen yö oli levoton. Nukuin kyllä ihan hyvin, ei siinä mitään, mutta unet olivat pitkästä aikaa levottomia.

Sen sijaan, että olisin maannut kotonani, omassa sängyssäni, makasinkin sairaalassa synnyttämässä. Kaikki synnyttäneet naisevat varmasti muistavat alkaneen synnytyksen viimeiset hetket, kun syntyvä lapsi painaa alapäässä niin, että puolet lapsesta tuntuisi roikkuvan jo ulkopuolella, vaikkei olekaan. Tämä unisynnytys oli hyvin realistinen, mitään unenomaista tai normaalitilanteesta poikkeavaa ei ollut. Ainoastaan se, että en tuntenut minkäänlaista kipua, ainoastaan syntyvän lapsen aikaansaamaa painetta, muistutti siitä, että ehkä ei ollutkaan tosi kysymyksessä. Kun sain kätilöltä luvan ponnistaa viimeisen kerran, käskystä tein niin ja ulos pulahti todella isokokoinen poikalapsi, joka vietiin siitä huolimatta, että kaikki oli täysin all right, luotani pois. Heräsin siihen, että jäin ihmettelemään asiaa, vaikka toisaalta olin asian jollakin tapaa ymmärtänyt ja hyväksynyt.

Outoa. Todella outoa, että en nähnyt unta eläimistä tai lentämisestä. En muista, että olisin elämäni missään vaiheessa nähnyt unta itse synnytyksestä. Kerran olen nähnyt unta siitä, että hyvä ystäväni lähetti yöllä tekstiviestin, että oli synnyttänyt peikkopojan. Tekstiviestin ääni ja sen lukeminen tuntuivat minusta niin todelta, että aamulla kännykkääni tarkastaessani olin ihan ihmeissäni, kun mitään viestiä ei ollut. Vielä enemmän ihmeissäni olin muutama päivä myöhemmin, kun kyseinen ystäväni lähetti oikean tekstiviestin, että oli synnyttänyt pojan juuri tuona yönä, kun olin univiestin saanut.

Mitähän se Freud nyt tähän asiaan puolestaan sanoisi?

Sunnuntaina jouduin sitten elämäni henkisimmän haasteen eteen: tuttu pappimme oli jokin aika sitten pyytänyt minua leipomaan ehtoollisleivän päivän perhejumalanpalvelukseen, jossa oli kaste, sekä 3-luokan rippikoululaisten ehtoollisen oppimistilaisuus. Täällähän rippikoulu menee hieman eri tavalla kuin Suomessa, eli rippikouluopetus alkaa samanaikaisesti peruskoulun kanssa ja tapaamisia on välillä kerran viikossa, välillä kerran kuukaudessa, jatkuen n. 15 vuoden ikään, eli yläasteen viimeiselle luokalle.

Olin tietysti suostunut epäröimättä, kun kauniisti pyydettiin, koska Jääkarhuhan tekee ihan mitä vain, kun kauniisti pyydetään. Vaikka piehiä ihmisiä - kuten sanonta kuuluu...Pidin pyyntöä kunnia-asiana: minut on todettu tarpeeksi hyväksi ihmiseksi leipomaan näinkin pyhä asia. Eikä kenelläkään pitäisi olla nokankoputtamista, kun pyyntö tulee suoraan papilta itseltään ilman välikäsiä.

Niinpä sitten tallustin sunnuntaina aamutuimaan kirkon keittiöön ja lupasin itselleni olla kiroilematta, tapahtuipa mitä tahansa. Vaikka taivas tippuisi niskaan, olisivat huuleni sinetöidyt.

Ehtoollisleipä ei saa olla hapanta, sillä happamuus on synnin vertauskuva. Jotkut jopa sanovat, että ehtoollisleipää ei saisi kohottaa hiivalla, vaan käyttää joko soodaa tai leivinjauhetta tai olla kohottamatta ollenkaan (obalaatit). Omassa kirkossamme käytetään kuitenkin normaalia hiivalla kohotettua leipää ja niinpä päätinkin käyttää omaa, hyväksi havaittua maidotonta ja munatonta pullataikinan ohjetta, josta vähensin sokerin määrän kuitenkin puoleen normaalista. Taikinan tietenkin siunasin, eli piirsin ristinmerkin pintaan. Paitsi että näinhän teen aina kaikille leipä- ja pullataikinoilleni, sillä pinnan leikkaamisella on ihan maallinenkin merkitys: se auttaa ilmaa pääsemään paremmin taikinaan ja antaa taikinalle tilaa kohota paremmin. Kun risti on kadonnut pinnasta lähes kokonaan, on taikina kohonnut tarpeeksi.

Tässä tapauksessa siunaaminen tuntuu kuitenkin kivemmalle vaihtoehdolle.

Taikinasta leivoin 5 leipää viinirypäletertun muotoon, jotka tietenkin siunattiin sitten uudelleen vähän pyhemmän henkilön toimesta, ennekuin jaettiin ihmisten odottaviin kouriin.

Teknisesti rypäleterttuleivän leipominen oli tottuneelle konkarille tietysti piece of cake, mutta henkisesti jouduin jälleen kerran käymään monia asioita läpi: olenko tarpeeksi "hyvä" tähän touhuun, ovatko ajatukseni tarpeeksi puhtaat, miksi minua pyydettiin ylipäätään koko leipää tekemään. Ehkä papillamme oli pieni taka-ajatus (olen huomannut hänellä useamminkin ketunhännän kainalossaan): tuntee minut tarpeeksi hyvin tietääkseen, että otan työtehtäväni tosissani ja käyn vuorenvarmasti sisäisen monologin leipää leipoessani ja tutkiskelen sydäntäni samalla, niinkuin raamatun naisillakin on tapana tehdä tilanteessa kuin tilanteessa. Jos näin oli, niin eipä osunut tälläkään kerralla hirveän paljon harhaan.

Palveluksen jälkeen tuli kiitosta, että olipas hyvää leipää.

Kun olin aamulla puhdistanut sieluni, illalla olikin sitten hyvä istua pari tuntia tulisilla hiilillä Alfan vierihoidossa, sydän pamppaillen ja kädet sievästi ristissä, etteivät harhautuisi sinne , minne niiden ei pitäisi, imien voimaa tulevaa viikkoa varten Alfan aurasta ja ystävällisestä hymystä. Kaikki viikon tapahtumat olivat illan tullen unohtuneet.

Myös se yksi juttu, josta viimeksi paasasin. En muista enää mikä.

Ei kommentteja: