lauantai 6. huhtikuuta 2013

Sosiopaatti

Kun jokin aika sitten puhuin mieheni kanssa asumisjärjestelyistämme, tuli puheeksi myös se, että vaatii melkoisen paljon molemminpuolista luottamusta, kun asiasta ei ole oikeuden päätöstä. Molemmat lupasimme tuolloin olla ihmisiksi ja olla aiheuttamatta mitään suurempia tragedioita ja hankaluuksia.

Sain kuitenkin puukon selkään. Ehkä pienen, mutta puukon silti. Ja pelon siitä, että niitä puukkoja on lennellyt useampiakin ja että luottamus on melko suhteellinen käsite. Voisiko sanan "luottamus" liittää myös siihen, mitä toinen toisen selän takana puhuu.

Olimme tänään tyttäreni kanssa menossa shoppailemaan, kun kauppakeskuksen edessä, noin 200 metriä keskukseen, eräs mummo sanoi perääni, että bussi on tulossa. Kuulin kyllä mummon sanat, mutta jäin ihmettelemään, että olinko jotankin hänen tiellään, vai miksi hän sen sanoi. Tarkoitti ilmeisesti sitä, että pääsisimme bussilla ihan ovelle asti. En osannut oikein reagoida asiaan, koska olin jo ennättänyt kävelemään reippaasti mummon ohi ja olisi ollut hassua kääntyä takaisin sanomaan jotakin. Perässä tullut tyttäreni kuitenkin pysähtyi ja huusi perääni: "Hei äiti, sinulle puhutaan..." Jotenkin asia ei mennyt ihan hollilleen ja tyttäreni alkoi marmattamaan perässäni: "Äiti, sää olisit voinut sanoa sille jotakin. Sä oot niin outo, isikin sanoo, että sää oot niin epäkohtelias kaikille, kun et koskaan puhu kenellekään mitään. Ruokapöydässäkin kaikki ajattelevat, että oot kauheen epäkohtelias, kun et ota osaa keskusteluun. Ja vieraille et puhu ikinä. Niin isi sanoi!"

"Ja isi valitti siitä, kun meillä ei oo ikinä jääkaapissa mitään ruokaa. Kaikilla muilla on jääkaappi ihan täynnä, mutta meillä on vaan näitä jotakin ihmeellisiä kasvisjuttuja eikä mitään kermaa ja pekonia, niinkuin muilla. Ja isin pitää aina käydä kaupassa ennenkuin voi kokata. Ja jos haluaa kokata jotain erikoista, niin pitää käydä kaupassa ostamassa tavikkeet. Muut käy lauantaisin ja ostaa koko viikon kamat. Yläkerrassakin on ainakin 6 kermaa kaapissa ja ainakin 6 pakettia pastaa..." Avasin kuiva-ainekaapin ja näytin, miten se oli täynnä riisiä, pastaa, quinoaa, pastakastikkeita, hirssiä, polentaa, papuja, tomaattisäilykkeitä, falafeljauhoa... "...mut kun isi sanoo, että ei oo mitään kunnollista...."  Eli pekonia ja kermaa, makkaraa, juustoa ja kaiken sortin lihaa.

"Isi sanoo kanssa, että sulla on enemmän rahaa kuin sillä ja että sä voit ostaa meille uusia tavaroita sisustukseen, kun se ei voi. Ja isi lupasi, että saan iPodin ja että sä maksat siitä puolet, kun sulla on kuitenkin enemmän rahaa kuin sillä. Isi sanoi myös, että sä voisit ostaa mun miniläppärin, kun sinä sitä kuitenkin enemmän käytät. Ja isi sanoi myös..."

Koko aamupäivän sain siis kuulla sitä, mitä isi on minusta sanonut ja tyttärellemme selittänyt. Olin yllättynyt, sillä en ollut osannut arvata tulleeni niin täysin mustamaalatuksi, kuin mitä tänään paljastui. Kauppakeskuksessa nielin kirjaimellisesti itkuani, kun tunsin olevani täysi epäystävällinen, saita sosiopaatti, joka pihtaa tavaroita lapseltaan sillä perusteella, ettei ole MUKA rahaa ja paskaäiti joka ei ruoki lastaan kunnolla.

Vaikka olenkin pari viimeisintä kuukautta ollut suhteellisen paljon töissä, ei tienistini ole siltikään kuin yksi kolmasosa mieheni puhtaana käteen saamista ansioista. Mieheni on jotenkin mielessään päättänyt, että minulla on täydet tunnit, ja vaikka todellisuudessa teenkin töitä lähes päivittäin, niin tunteja kertyy vain 2-6 tuntia kerrallaan. Kuukaudessa tunteja kertyy 50% työpanoksen verran.  Se ei vielä hirveän paljon naurata ja jos joutuisin maksamaan vuokran, olisin QC:ssa. Vaikka vuokra peritäänkin mieheni palkasta suoraan, jää hänelle silti käteen se 2/3 enemmän kuin minulla. No ookoo. Hän maksaa vakuutukseni, tv-maksut, sähkön jne. mutta niistä ei tule vieläkään niin paljoa, että minulle jäisi enemmän rahaa käteen kuin hänelle. Ja huomioon pitää ottaa myös se aika, useampi kuukausi, kun en tienannut ropoakaan ja hänen tulonsa olivat 100% enemmän, kuin minulla ja jouduin kerjäämään jokaikisen kauppareissun rahat häneltä niellen ylpeyttäni ja kiukkuani. Rahattomuuttaan ja köyhyyttään valitteleva mies lähtee siis viikon lomalle Espanjaan. Aikovat elää siellä ilmeisestikin pyhällä hengellä ja rakkaudella toisiaan kohtaan. Not. Sen verran, kuin mieheni kasvaneesta mahasta näen, ei näin tule olemaan.

Tyttöni läppärillä käyn lukemassa sähköposteja silloin tällöin, kun en jaksa omaani, pidemmän kaavan kautta avattavaa läppäriäni ruveta rassaamaan. Mieheni on kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi maksaa tyttärelleni sen hinta (tyttö osti aikanaan sen itse saamillaan lahjarahoilla), koska käytän sitä kuulema säännöllisesti. Jota en kuitenkaan tee. Niin ja se iPod... iPadin itselleen hankkinut mies sanoo, että siihen ei ole varaa. Hmm. No joo, onhan mullakin iPhone, mutta siitä en maksanut kyllä paljon mitään, kun tuli puhelinsopparin kylkiäisinä.

Ja sitten se jääkaappi: sieltä löytyy kyllä aina ruokaa, mutta ei ilmeisesti sitä, mitä herralle pitäisi nykyisin tarjota. Jos mieheni viettää kaksi yötä luonamme, syö lounasta päivittäin kanssamme ja jos me kaksi muuta olemme kasvissyöjiä, en missään nimessä aio täyttää jääkaappia lihalla. Sen saa mieheni tehdä kyllä ihan vapaasti itse. Jugurttia, juustoa ja maitoa olen kyllä selkä vääränä jääkaappiini roudannut, koska tyttökin niitä käyttää, mutta siinä menee selkeä raja. Piste.

Niinpä sitten jäinkin miettimään erään tuttuni sanoja, että jossakin vaiheessa mieheni tulisi näin tekemään, eli mustamaalaamaan minut lapsemme silmissä varmistaakseen oman edullisemman asemansa. En tuolloin pystynyt ajattelemaan näin käyvän, mutta ilmeisestikin se tosiseikka, että tyttö on alkanut viettää mieluummin aikaa meillä kotona, kuin isänsä ja Kossisen luona, on alitajuisesti saanut mieheni alkamaan puolustaa "reviiriään" ja mainettaan.

Mietin myös sitä, että mitä kaikkea hän mahtanee muualla minusta puhua. Tuskin mitään hyvää ja mairittelevaa. Onhan hän muistanut koko avioliittomme ajan säännöllisesti muistuttaa suomalaisista, hiljaisista juuristani, kylmyydestäni, kokkaustaidottomuudestani, tyhmyydestäni, laiskuudestani, kyvyttömyydestäni hoitaa raha-asioita, ylipainostani ja äkäisyydestäni. Olen hänen sanojensa mukaan aina ja kaikkialla hyvin pahalla tuulella ja hapan. Todennäköisesti myös ruma. On miesparka tainnut joutua kärsimään olemuksestani ja vaikeasta luonteenvikaisuudestani koko avioliittomme ajan. Sääliksi käy raukkaa. Hyvä, että pääsi vihdoin eroon, ainakin osittain.

Minä taidankin tästä suunnata sitten ajatukseni tulevaisuuteen ja aikaan, kun tyttäremme lähtee kokeilemaan omia siipiään. Ehkä jo yläasteen jälkeen oppisopimuskoulutukseen... ellei sitten paranna koulusuorituksiaan ja yllätä meitä pääsemällä lukioon. Tämän erakko-sosiopaatin tien taitaisi olla siinä vaiheessa viisainta viedä jonnekin yksinäisyyteen, jossa en kiusaa enää muita tai luostarin suojiin, jossa hiljaisuutta ja omaa sisäistä elämää osataan arvostaa yhtä paljon, kuin ulkoisia arvoja normaalissa maailmassa. Mahtaako ystävälläni, maailman ensimmäisellä tiedossa olevalla vegaanilla, eläinten ystävällä, munkki Fransiskus Assisilaisella olla oma luostarinsa myös naisille?

Nyt taas pitäisi saada tämäkin negatiivinen fiilis prosessoitua niin, että ei jää myrkyttämään itseäni. Mitenkähän sen tällä kerralla tekisi?

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Varmaan helpottaa, kun miehesi lukee tämän vuodatuksen?

Anonyymi kirjoitti...

No osaako se mies suomea ja tietääkö edes koko blogista? Eikös tämä ole meille lukutaitoisille.

Jääkarhu kirjoitti...

Juu, mies osaa kyllä suomea niin hyvin, että pysyy kyllä naiden kirjoitusten kärryillä, jos tietää blogista. Se taasen on vähän epävarmaa, tietääkö vai ei. Välillä kommentoi tekemisiäni siihen malliin, että olen pidempään epäillyt, että on jotenkin Googlannut itsensä näille sivuille. But who knows...

Jääkarhu kirjoitti...

Niin ja vielä: minua tämä vuodatus kyllä helpotti :)

Saattaa olla, että asiasta kyllä nousee myrsky ihan jo siitäkin syystä, että aion ottaa asian esille mieheni palattua reissultaan.

Tämä blogi on subjektiivinen, omia tuntemuksieni kuvaus ja välillä täytyy tunnustaa, että ylireagoin minäkin. Siihen en aio kuitenkaan langeta, että omaa asemaani parantaakseni alkaisin mustamaalaamaan miestäni lapsemme silmissä.