tiistai 2. huhtikuuta 2013

Tässä naamassa arpikin kaun(h)istus olisi

Kesäkuun alku armon vuonna 2012.

Helsinki.

Vietämme tyttöporukalla läksiäisiäni, syntymäpäivääni ja hyvän ystäväni valmistujaisia. Bileet ovat loistavat, kukaan ei itke ja kaikilla on hauskaa. Ainakin tietääkseni.

Kävelemme baarista toiseen, hämmästytämme kanssajuhlijoita kadulla hoilaten suureen ääneen Queenia, Alice Cooperia, mitä mieleen juolahtaa. Kaiken kukkuraksi Jääkarhukin huijataan erään laulutaitoisen työkamunsa toimesta laulamaan karaokena:




Ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Voin luvata sen kaikille paikalla olleille traumautuneille kuulijoilleni.

Tuolloin maailma oli vielä mallillaan ja omat arpeni päällisin puolin vain näkyviä: raskausarpeni vatsassa, White Water Raftingissä Jinjassa, Ugandassa saamani arpi huulessa, säilykepurkin kanteen repimäni oikea peukalo ja sille symmetrian vuoksi terävään kaapinreunaan revitty vasen peukalo. Olen ollut arvistani tavallaan ylpeä, sillä ne kertovat sitä, että olen elämässäni tehnytkin jotakin muutakin, kuin vain maannut laakereillani sylkien kattoon. Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta peittää niitä, etsiä kosmeettista kirurgiaa niiden kadottamiseksi. Eivä ne minua oikeasti haittaa. Eivät ne minua kaunista, mutta eivät rumennakaan. Tästä pärstästä ei saisi hemaisevaa edes kirurgin veitsellä ja yksi arpi sinne tai tänne ei merkkaa mitään.

Vähän myöhemmin kesällä sain sieluuni ison, vuotavan haavan.

Se haava on kasvanut kuukausien kulussa. Välillä se on alkanut parantua ja umpeutua, mutta revitty uudelleen auki. Samalla on revitty auki myös jo aikaisemmin saamiani, jo tiiviisti arpeutuneita haavoja, joita en edes enää muistanut olevan olemassakaan. Yksi kerrallaan ompeleet ja kudokset ovat pursuneet auki ja alkaneet vuotamaan uudelleen.

Välillä tulva on ollut siedettävää. Välillä malja on pursunut yli. Välillä on haavasta tullut vain pientä tihkua. Pääsiäinen -joka kaikeksi onneksi, luojan kiitos - on nyt ohi, sai kaikki arvet repeytymään auki kerralla. Viimeisen viikon paine tuli huomatuksi myös työpaikalla. Tänään työkaverini - se jolta olin saanut kiitokseksi tulppaanikimpun - tuli kysymään, olinko ollut torstaina jotenkin vihainen hänelle. Olin ihmeissäni. Vihainen? Ei missään nimessä. Ei tietenkään. Pääkoppaani painoi ainoastaan muutama muu asia. Tämä työkaverini on uusi, eikä tiedä mieheni ja minun tilanteesta todennäköisesti vielä mitään, vaikka kaikille muille asia on tullut jo tutuksi. En nähnyt asiakseni avautua vielä ihan täysin, mutta tein kuitenkin selväksi, että jos olin ollut kiukkuisen ja kärttyinen Angry Bird, ei se johtunut suinkaan hänestä.

Myös Alfa oli tavatessamme tänään jäinen, niin jäinen, että teki mieli kääntää lämpöpatteria isommalle. Se ystävällisyys ja lämpö, jota olen ennen kokenut, olivat poissa ja tilalla tyhjä hiljaisuus, viileys ja tietynlainen välinpitämättömyys, korrekti toveruus. Se yhteys, jota välillämme olen ajoittain kokenut, oli poissa. Paikalla olisi voinut olla ihan kuka tahansa. Yhtä tyhjän kanssa.

Oliko pääsiäinen myös muille tiukka paikka? Oliko hänkin käynyt pyhien aikana pääkoppansa asiat läpi, järjestänyt ne uusille paikoilleen? Tuliko tälle tarinalle nyt piste, ennekuin se edes pääsi kunnolla vauhtiin?

Piste.






2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Ehkä Alfakin lukee tätä blogiasi...

Jääkarhu kirjoitti...

Hih, sepäs sattuisikin sitten somasti :) Toki tietääkseni Alfa ei kyllä puhu suomea, saatikka lue sitä, mutta on paljon muitakin asioita, mitä siitä en vielä tiedä. Sehän voi olla vaikka sen salainen ase.

Toki välillä kyllä näyttää siltä, että Alfa lukee kyllä ihan suvereenisti kirjoittamatontakin ajatustekstiäni. Sehän kuuluu sen ammatinkuvaan.