lauantai 20. huhtikuuta 2013

Viimaa niskaan

"Jääkarhu seurasi lajitoveriaan epävarmoin askelin. 

Se nuuhki kuono pystyssä uusia tuulia, tunnusteli vakaata maata jalkojensa alla, katseli ympärilleen kaikkea sitä kukkaloistoa, joka tuoksui huumaavana sen kuonoon ja siirtyi pikkuhiljaa iholta ihon alle.

Epävarmana eteenpäin haparoidessaan Jääkarhu mietiskeli: "Uskallanko luottaa lajitoveriin? Minne se minua vie? Onko mitään puuta tai juurtumispaikkaa edes olemassakaan? Uskallanko kaikkien näiden ruusujen keskellä päästää myös lajitoverin ihoni alle? Uskallanko enää koskaan päästää ketään edes iholleni kiinni?"

Jääkarhu vilkaisi eteenpäin lajitoverin vakaata ja varmaa askellusta. "Pystynkö enää koskaan itse kävelemään noin vakaasti? Ovatko käpäläni liian heikot?"

Lajitoveri katsoi taakseen aivan kuin rohkaistakseen Jääkarhua tassuttelemaan nopeammin. Aivan kuin se olisi jäänyt odottamaan, hiljentänyt hieman vauhtiaan. Sen silmistä loisti rohkaisu: "Älä pelkää! En minä sinua huonoille teille vie. Tule rohkeasti eteenpäin!" Jääkarhu kiristi hieman tahtiaan, mutta ei uskaltanut vieläkään tulla aivan lajitoverin kannoille. Uroskarhun tuoksu tuntui kaikkien ruusujen seassa vieläkin liian voimakkaalle, liian omistavalle, liian... Uroskarhulle.

Jääkarhu seurasi kuitenkin lajitoveriaan uusien kukkapeltojen läpi, uusien vihreiden niittyjen halki käpälät painautuen hennosti maaperään. Jääkarhu näki pieniä puun alkuja, haistoi keväisen, vuorilta tulevan tuulen henkäykset, kuuli sateen ropinan jossakin kauempana, tunsi auringon lämmittävän kasvoillaan. Se kuuli myös jään murenevan, haistoi meren jään alla. Tällä kertaa jää ei kuitenkaan ollut sen jalkojen alla. Ääni kuului jostakin kauempaa. Jääkarhu mietti, oliko joku muu pulassa. Pitäisikö kääntyä auttamaan? Olisinko tarpeeksi vahva nostamaan jonkun toisen ylös? Lajitoverin askelten ääni kuului kuitenkin heikompana ja heikompana ja Jääkarhu kiristi tahtiaan. "En halua jäädä liian kauaksi taakse, sillä silloin eksyn uudelleen..." Jääkarhu huomasi, että samalla kun itse oli miettinyt muiden auttamista, oli lajitoveri nostanut pinalle pari muuta murtuneen jään alle pulahtanutta olentoa. Jääkarhulla ei ollut hajuakaan, missä välissä se oli sen ennättänyt tekemään. Jääkarhu oli ollut liian huumautunut kaikista niistä suloisista tuoksuista nenässään, jotka toivat muistoja menneisyydestä ja jotka se oli jo kauan sitten unohtanut.  Jääkarhu yritti tunnistaa, olivatko olennot myös jääkarhuja vai jotakin muita eläväisiä. Mutta sillä ei ollut kai niin suurta merkitystä.

Jääkarhu näki lajitoverinsa pysähtyneen. Se seisoi suuren, maailman suurimman, maailman ihanimmalle tuoksuvan puun juurella. Juuret olivat paksut ja vahvat ja ne olivat syvällä maanpinnan alla. Kova tuulikaan ei saisi tätä puuta kaatumaan. Ei rajumyrsky, eikä mikään maailman tuhoisista oikuista. Tämä puu seisoisi paikallaan ikuisesti.

"Jääkarhu. Tähän sinä voit rakentaa talosi ja työntää juuresi maahan. Näen, että talossasi on jo yksi nurkka valmiina ja varpaidesi välistä pilkottaa pienet juuren alut. Mutta Jääkarhu, tästä eteenpäin sinun on jatkettava yksin. Olet jo tarpeeksi vahva siihen. Minulla on vielä paljon muuta tehtävää."

Jääkarhu säikähti lajitoverinsa sanoja. 

"Enhän minä voi vielä yksin jatkaa! En minä ole vielä valmis! En minä tiedä, miten juuret kasvavat maahan. Ja kuulen vieläkin mielessäni jään murtuvan äänen ja  tunnen nenässäni kylmän veden tuoksun."

"Eikä Iglussa ole nurkkia."

Perjantai-Buddha unohti minut eilen täysin. Ehkä viimeaikojen ylöspäin suuntautunut Flow oli sille liikaa ja se luuli, että minulla ei olisi sille enää käyttöä. Ja unohdus tuli heti huomatuksi.

Nukuin yöni jostakin syystä todella huonosti. Ensimmäisen kerran heräsin jo heti keskiyön jälkeen outoon tunteeseen, että olisi jo aamu. Olin pettynyt, kun kello ei ollut edes yhtä yöllä. Joten pää takaisin tyynyyn ja laskemaan lampaita.

Seuraavan kerran heräsin kolmelta painajaiseen. Olin ajamassa pakettiautolla ja rysäytin kolarin. Unesta havahtuessani mietin, että tämä uni pitäisi muistaa, sillä rysähdyksessä oli jotakin enteilevää. En kuitenkaan enää viideltä, kun käymässä ollut mieheni jostakin syystä päätti mennä suihkuun, enää muistanut yksityiskohtia sen tarkemmin. Yöpöydälläni pitäisi olla Yökirja, johon kirjaan uneni heti, kun niistä herään. Ettei käy juuri näin, että jotakin mielestäni tärkeää ja muistamisen arvoista katoaa pimeyteen.

Rysähdys tuli sitten myöhemmin päivällä: Alfa oli tavatessamme taas viileä ja jäinen. Henkäili kylmää ilmaa niskaani niin, että en tiennyt, mistäpäin nyt taas oikein tuulee. Ei hymyn häivähdystäkään, ei ystävällistä sanaa, ei pilkettä silmäkulmassa. Vain työasiaa. Silkkaa asiaa. Ei yhtään pientäkään ylimääräistä sanaa. Tunsin, kuinka jääpuikot valuivat selkääni pitkin.

Omasta mielestäni en ole tehnyt mitään typerää, en käyttäytynyt huonosti tai sopimattomasti, en sanonut mitään loukkaavaa tai sopimatonta, olen ollut ihan normaali itseni. En siis ymmärrä toistamiseen tapahtunutta muutosta Alfan suhtautumisessa minuun. Edes miljoonan dollarin hymy ei auttanut, eikä positiivinen ajattelu, vaan kylmyys ja viima jatkuivat iltamyöhään asti.

Päivällä Alfa soitti ja teki tiettäväksi, että hänellä oli päiväkahvitreffit erään tuntemani naisen kanssa. Sanoi, että jos tämä nainen ilmaantuu toimistooni, pitäisi minun lähettää hänet Alfan kotiin (ja paskat lähetän, ajattelin jo siinä vaiheessa).

Illalla meillä oli työpaikan säännöllisesti järjestettävä asiakashappeninki, jossa Alfa on isäntänä, ja jonne kokkaan aina vähän iltapurtavaa. Normaalisti Alfa on pyörimässä salin puolella apuna jossakin vaiheessa ja käy aina myös kysymässä, onkos keittiössä kaikki ihan reilassa. No eipä tullut tänään... ja siksi ei myöskään asiat olleet reilassa. Ilmestyi vasta myöhemmin illalla uuden, jostakin kaupasta löytämänsa viinipullon ja erään toisen naisen kanssa. Jäivät "minun" keittiööni keskustelemaan erilaisista viineistä ja tarjosipa sitten tälle naiselle, sekä kaikille muille keittiössä avustamassa olleille tyypeille lasilliset pullostaan, mutta Jääkarhu jäi kuivin suin. Ei edes tarjottu mitään (ja paskat minä olisin mitään ottanutkaan, ajattelin jo siinä vaiheessa. Happamia kun ovat ne pihlajanmarjat, nääs.). 

Alfa myös yleensä käy illan lopussa puhumassa muutaman sanasen ja hyvästelemässä ennen lähtöään. Ei tänään. Ei tarjonnut käpäläänsä puristettavaksi, ei sanonut kuin pari sanaa ja häipyi hyvästelemättä pois. Kävi kuitenkin kättelemässä kaikki muut työntekijät (ja mullahan oli  jo kädet ja ajatukset täydessä paskassa, ajattelin siinä vaiheessa, joten ihan sama).

Eli: Asia. Ymmärretty. Piste. Ja Iglussa ei ole vieläkään kulmia ja nurkkia, vaikka jäätä olisi nyt kyllä ihan tarpeeksi isommankin Iglun rakentamiseen. Jääkarhu poistuu nuolemaan haavojaan ja sen jälkeen Googlettaa buddhalaisia nunnaluostareita Aasiassa.

Kiitos ja kumarrus.

Ja anteeksi.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lisää Karhutarinaa, kiitos!

Jääkarhu kirjoitti...

Kiitos toivomuksesta! Karhutarinaa tulee lisää aina inspiraation iskiessä, välillä useammin, välillä harvemmin.