perjantai 31. toukokuuta 2013

Autolla ajetaan varovasti, ettei kaadu se kallis lasti 2

Avain? Mikä se on? Minne se laitetaan?
Kävin taas kääntymässä - autolla.

Olen selvittänyt Savonlinnan tiet mäkilähtöineen ilman käsijarrua pelkällä jarru-kytkin-kaasu - kombinaatiolla ja nopealla jalalla. Täällä näinä muutamana ajokertanani olen joutunut pakosta opettelemaan käyttämään käsijarrua, sillä muuten auton perä rullaa suoraan takanatulevan keulaan, olipa jalka sitten miten nopea tahansa. Ja takaahan tulee näissä maisemissa aina joku, keula suoraan kiinni edessäajavan persauksiin. Ja aina sellainen risteys, jossa joutuu pysähtymään ja odottamaan, on jostakin kumman syystä ylämäessä. Koko kaupunki tuntuu olevan pelkkää ylämäkeä, meni minnepäin tahansa. Kaikki alamäet on luultavasti viety vuoristoon hiihtäjien iloksi.

Nyt kun mäkilähdöt alkavat pikkuhiljaa sujua, tutustuin aivan uudenlaiseen ongelmaan.

Meillä on käytössämme Car Sharing, eli olemme jäseniä firmassa, jolla on autoja parkissa joka nurkalla ja joka puolella kaupunkia. Kun tulee tarve ajaa jonnekin, varaamme auton netissä tietyksi ajaksi ja käymme noutamassa sen haluttuna ajankohtana. Auto, jolla lähdemme liikenteeseen, ei välttämättä ole aina sama, vaikka toki yritän saada alleni sen, joka on lähimpänä ja johon olen jo tottunut.

Ulko-oven saamme auki vilauttamalla magneettijuovaista jäsenkorttia ikkunan lukijassa, ja varsinainen avain löytyy lokerosta auton sisältä.Tänään jäin monttu auki hölmistyneenä katsomaan auton rattia, sitä osaa, mihin avain normaalisti laitetaan. Ei näkynyt minkään maan avaimenraikää. Ei näkynyt myöskään minkäänlaista lokeroa, jossa avaimen olisi tarkoitus olla. Siinä sitten ihmeissäni availin kaikki mahdolliset luukut ja lokerot ja samalla mietin, mihin minä sen avaimen sitten oikeastaan tunkisin, jos sellaisen sattuisin löytämään.

Sitten muistin lukemistani ohjeista sen, että auton saattaa pystyä käynnistämään myös nappia painamalla. Heureka! Eli seuraavaksi etsimään nappia, jota painaa. Nappeja oli väännettäviä, painettavia, kierrettäviä, vedettäviä ja käännettäviä. Meni sitten tovi, että löysin oikean paniikin alkaessa luikerrella pääkoppani pariin aivosoluun. Ja arvaatteko tuliko hiki liikennevaloissa, kun se minun käsijarru-kaasu-yhdistemä ei tällä kerralla toiminutkaan kunnolla, ja auto saammui valoihin. Eikä tietenkään avainta löytynyt avainpesästä, kun sellaista ei ollut ja muutama sekuntti meni siihen, kun löysin hämärästi sieltä muistini perukoilta oikean nippulan josta painaa, sekä sain sieltä muistini perukoilta tiedon etusormelleni tästä oikeasta paikasta. Se oli niinkuin huh-huh ja niin pois päin ja missä vit... ketussa se hammatin nappi nyt olikaan.

Jaa ja itse ajo. Muuten meni ihan kivasti ja rennosti. Kaasujalka alkaa olla mallillaan ja kanssaliikenne ei enää häiritse omaa suoritustani. Vielä pari kertaa, niin olen kuin vanha tekijä. Nyt sitten vaan pitäisi johonkin väliin muistaa laittaa se paikallinen ajokortti hakuun ja integroitua siltäkin osalta paikalliseen liikenteeseen.

Ennekuin laitan kortin hakuun, pitääkin miettiä sellainen pikkuseikka (hmmm...), mitä nimeä alan käyttämään sen jälkeen, kun eromme astuu virallisesti voimaan. Jotenkin tulevan entisen mieheni nimi tuntuu tietyllä tavalla kurjalle käyttää edelleen, mutta en kuitenkaan tunne olevani enää sekään sama ihminen, joka olin vielä tyttönimelläni. Se ei ole enää osa minua, vaikka onkin isäni nimi, ja suurimman osan elämääni olen sitä käyttänyt. Olen mennyt mieheni kanssa naimisiin, ottanut hänen nimensä käyttööni, lapsellani on sama nimi ja identiteettini tuntuisi olevan lähempänä sitä nimeä, kuin entistä tyttönimeäni. Jossakin vaiheessa mietin jopa äitini tyttönimen käyttöönottoa, mutta kummankaan maan nimilain mukaan se ei ole mahdollista. Pitäisi ensin muuttaa omalle tyttönimelleni ja sen jälkeen hakea muutosta äitini nimelle. Liian monimutkaista ja hintavaa, kun kaikki dokumentit passista luottokortteihin pitäisi hakea kahteen kertaan uudelleen. Puhumattakaan siitä, että kaikki tuntemani ihmiset menisivät kaikista muutoksista ihan hämilleen. Monellahan on jo sulattelemista siinä, että ylipäätänsä eroamme.

Taidan siis jäädä nykyiselle nimelleni.

Ensimmäinen lakimiehen tapaaminen onkin sitten jo ensi viikon perjantaina, 7.6. Tällä vauhdilla saatamme saada virallisen eron voimaan 13.7. eli juuri sinä päivänä, kun tuleva entinen mieheni teki vuosi sitten pesäeron kertomalla seikkailustaan.

Pitäisikö hommata shampanjapullo jääkaappiin?


keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Lähtölaskenta alkaa 1: Tämä eromme riemu ja rikkaus

Tuleva entinen mieheni ilmoitti eilen haluavansa jutella tänään kanssani. Ei kotona, missä lapsemme saattaisi meitä häiritä, vaan yhteisellä työpaikallamme, jossa kävisin tänäänkin kääntämässä kenkäni ennen toiseen paikkaan menoa, ennenkuin kukaan muu tulisi paikalle ja saisimme olla kahdestaan. Halusi ilmeisestikin myös neutraalin, julkisen, mutta siitä huolimatta häiritsemättömän paikan sanojensa ulostamiseen. Näin olisi kenties varmempaa, että en ota pulttia julkisella paikalla niin helposti ja en saa hermoromahdusta, koska tietäisin, että joku saattaisi pyrähtää paikalle sitä todistamaan.

Hän haluaa eron.

Ihan suoran eron. Aikuisten oikean eron. Avioeron. Divorce. Scheidung. Ei separation. Ei Trennung. Ilman mitään vuoden harkinta-aikaa ja asumuseroa, vaan ihan suoraviivaisen eroprosessin, leiman notaarin paperiin ja vapauden. "Cos I´m Free... free falling..."

Jäin vähän haukkomaan henkeäni, sillä vuoden kärvistelyn, jonkinlaisen tasapainon löytymisen yhteiseloomme ja yhdessä asioiden hoitamisen jälkeen hänen päätöksensä ja toiveensa oli kuitenkin yllättävä ja nopea: kun kerran vuosi on näin menty, niin mistäpäin nyt tuulee, kun asia pitääkin hoitaa äkkiä kuntoon? Alussahan hän puhui vähintään kahden vuoden projektista. Juuri tätä olen odottanut jo iät ja ajat, mutta mieh... tuleva entinen mieheni on venyttänyt asiaa niin, että se välillä paukkuu niin, ettei mitään muuta meinaa kuulla. Tottakai olen itsekin helpottunut, sillä olen elämäni pahimman vaiheen jo käynyt läpi ja tullut siihen tulokseen, että elämäni jatkuu ehdottomasti parempana eteenpäin omilla jaloillani seisten. Vapaana ja myös toisille vapauden suovana. Samanlaiseen henkiseen riippuvuuteen en aio enää ajautua ja tulevat suhteeni aion hoitaa molemminpuolisen rauhan ja vapauden saattelemana. Ei turhia sitoumuksia, ei hölynpölyä ikuisesta rakkaudesta, joka ei kuitenkaan kestä (paitsi jos ikuisuus tieteellisesti todistetaan olevan lyhyemmän ajanjakson, kuin tähän asti on oletettu), eikä elämää, kuin paita ja peppu, vaan yksiöiden omien tarinoiden yhdistämistä yhdeksi tarinaksi. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että aion tietoisesti jättää kaiken rakkauselämän ja muun vaaleanpunaisten lasien läpi nähtävän toiminnan muiden hoidettavaksi ja jatkan omaa elämääni erakkona, vaan jotakin aivan muuta. Toki välillä tuo erakoituminenkin kieltämättä tuntuisi sopivalle vaihtoehdolle ja houkuttelee enemmän, kuin laki sallii.

Koputan toki tilanteessa puuta, sillä enhän voi tietää, mitä karma seuraavaksi eteeni tuo. Tämän vuoden aikana olen oppinut, että mikään ei ole varmaa ja linnoituksen nurkat saattavat romahtaa millä hetkellä hyvänsä. Jääkarhuhan rakentaakin nykyisin igluja, joissa ei ole kulmia ollenkaan. Noin niinkuin ihan varmuuden varalle. Sillä kuten sanottu, koskaan ei voi tietää.

Nurkan takana saattaa toki odottaa jotakin suurtakin. Jotain iloista. Jotakin joka tekee onnelliseksi. Jotakin, joka sinne nurkan taakse hyökkää puun takaa. Voisiko niin käydä myös Jääkarhujen elämässä, vai ovatko tuollaiset sattumat varattu vain parempaa väkeä varten?

Sitä Jääkarhua, joka tämän blogin aloitti vähän alle vuosi sitten, ei ole enää olemassa. Se Jääkarhu on kasvanut. Ei kuitenkaan ihmiseksi, sillä ihmiseksi se ei vieläkään halua, mutta se on kasvanut henkisesti suuremmaksi Jääkarhuksi, kuin mitä se koskaan osasi edes unissaan toivoa ja odottaa. Tämä Jääkarhu ei nuole enää haavojaan ja asu liian lähellä vettä, vaan se on työntänyt juurensa pehmeään maaperään. Siihen kohtaan, johon juuret saa niin syvälle maahan, ettei mikään tuuli saa niitä enää irti. Pähinkin myrsky voi vain taivuttaa, mutta ei irrottaa.

Aika asianajajalle on jo varattu. Huonekaluihin ja koriste-esineisiin lyöty nimileima. Nyt mennään, eikä meinata ja se jonka päätä vauhti hirvittää, hypätköön kyydistä pois.

Pitäkää kiinni housuistanne.

Mutta. Toisaalta, voisinhan sanoa, että en suostu...


perjantai 24. toukokuuta 2013

Autolla ajetaan varovasti, ettei kaadu se kallis lasti

Rose is a rose is a rose
Viimeisestä autolla ajostani on tainnut hurahtaa tässä välissä yli neljä vuotta.

Korttini ajoin vasta kypsässä iässä vähän alle kymmenen vuotta sitten, kun maaseudulla asuessamme oli lähestulkoon pakko saada jonkinlainen kulkupeli alle. Tuli nimittäin siellä korvessa, jossa 20 kilometrin päässä olevaan lähimpään kaupunkiin meni pahimmillaan yksi linja-auto päivässä, takaisin tuli toinen, pysäkille 3 kilometriä ja juna kiersi mahdollisimman kaukaa, ajateltua sellaistakin asiaa, että mitä sitten, jos jotakin tapahtuu, kun perheen kortillinen ja autollinen ihminen on jossakin poissa tai on ihan pakko päästä pikaisesti jonnekin. Esimerkiksi ruokaostoksille.

Inssini ajoin sitten juuri noissa pienissä ympyröissä, väljillä teillä, joissa ei tarvinnut väistää ketään, kun suurimpana osana ajasta ei ollut ketään, jota väistää. Vähitellen totuttelin ajamisen saloihin ja ajelin pitkiäkin matkoja yhteen soittoon, sekä opin jopa nauttimaan ratin takana istumisesta. Ensimmäinen oikea kaupunkiajoni oli Kuopiossa, onneksi sen verran tutussa paikassa, että kaikki kaupungin yksisuuntaiset kadut eivät liiemmälti hämmentäneet.

Ajelin paljon messuille, parkkeerasin taskuihin, vedin normaaliin parkkiin auton pers takapää edellä aivan oppikirjan mukaan niin, että pääsin helposti ja nopeasti takaisin tien päälle sen suuremmin rypistelemättä. Uskalsin kiihdyttää tarpeeksi, en ollut enää se jonon viimeinen ja ohikin vedin tarvittaessa, vaikka ei edes ohituskaistaa löytynyt. Opin ajamaan myös erittäin taloudellisesti ja sain jopa jumalattoman pitkään ajaneelta mieheltäni humionosoituksen siitä, että bensankulutukseni satasella oli minimaalinen.

Ensimmäisellä ajollani Helsingissä olin kakat housussa, mutta selvisin hengissä. Ensimmäinen ajoni talven ensimmäisellä mustalla jäällä, etuvetoisella pakettiautollamme taasen ei sujunut oppikirjojen mukaan.

Pieneen alamäkeen ajaessani en huomannut, että jostakin syystä vaistomaisesti jarrutin vähän. Mopo auto karkasi lapasesta täysin ja alkoi heittelehtimään tien laidasta toiseen minun käännellessä rattia vastakkaiseen suuntaan. Tilanne oli kuin hidastetussa filmissä, mutta en saanut sitä hallintaani. Lopulta kaikkien vinkeiden ajatusten jälkeen päätin, että nyt vedän ihan suosiolla ojaan, sillä en aio ottaa siteä riskiä, että joku, pahimmassa tapauksessa kouluun menevä pieni lapsukainen, jää holtittoman pakuni pyörien alle. Niinpä painoin jarrut ja kytkimen pohjaan ja käänsin autoa tien sivuun. Se lähti sivuluisuun, nättiin sellaiseen ja päätyi erään tien varressa olevan talon porttipylväiden väliin. Tyylikkäästi sivuttain tasan tarkaan väliin, kolhimatta mitään. Ei autoa eikä porttia.

Kun sain hengitykseni vähän tasaantumaan, nousin autosta, kävin soittamassa talon ovikelloa ja kerroin, että vähän saattaa olla portilla outoja jälkiä, mutta mitään vakavampaa ei ole tapahtunut.

Sen jälkeen istuin takaisin pakuun, henkäisin syvään ja mietin, että miten hitossa minä nyt tästä pois pääsen, kun edessä on vapaata tilaa 10 senttiä ja takana saman verran. Siinä sitten veivailin jonkin aikaa ja kumma kyllä sain auton takaisin tielle, sen jälkeen kirkonkylälle ja takaisin kotiin.

Tuon pakun rattiin en enää sen jälkeen istunut.

Kun muutimme vähän isommalle paikkakunalle, ei tarvinnut enää istua kovin montaa kertaa toisenkaan automme rattiin, Helsinkiin muutettuamme en ajanut kertaakaan. Zürichistä ei kannata edes puhua, kun julkinen liikenne on niin paljon helpompaa käyttää, kuin oma auto.

Mutta sitten minut toivotettiin ruusujen ja pro seccon kanssa tervetulleeksi uuteen työpaikkaani. Se merkkasi samalla sitä, että nyt on pakko istua takaisin auton rattiin, kun ruokatarvikehankinnat täytyy hoitaa jollakin tavalla ja tukku on sen verran pidemmän matkan päässä, että pyörällä ei niin isoa tavaramäärää pysty roudaamaan.

Olen yrittänyt venyttää ensimmäistä ajoani mahdollisimman pitkälle, mutta nyt koitti se kauhujen päivä, että oli ihan pakko.

Olen usein miettinyt sitä, että en oikeastaan pelkää mitään. Voisin kävellä tulisilla hiilillä, voisin hypätä laskuvarjolla tai benjihypyn, en pelkää sosiaalisia tilanteita, vaikka usein niitä saatan vältelläkin, voisin mennä nakurannalle (en kuitenkaan viuhahtaisi, mutta sen takana on muut syyt kuin pelko), voisin tehdä sitä tai tätä, jos vain haluaisin. Pelko ei ole ollut minkään asian esteenä, muita syitä löytyy kyllä. Autolla ajamista olen aina pelännyt. En varsinaista ajamista, mutta ajamaan lähtemistä.

No niin, kun sitten ajamattomia vuosia on niin paljon takana, kannattaa valita hyvät puitteet ajolleen. Kuten esimerkiksi torstai-iltapäivän ruuhka-aika, vesisade, vieras auto alle, vieras kaupunki ja takana huonosti nukuttu yö. Alussa piti miettiä liikennesäännöt uudelleen. Kuka väistää ja ketä? Mitenkäs ne liikennesäännöt muutenkaan meni? Missä on jarru ja kytkin? Entä kaasu? Ja kuinkas niitä vaihteita vaihdetaan? Missä hitossa se peruutusvaihde on? Mistä löytyy vilkut? Entäs ajovalot? Mitenkäs raitiovaunuun pitikään suhtautua? Ja mitäs tietä minun nyt pitäisikään ajaa, että pääsisin parhaiten perille? Niin, ja olenkos minä ihan blondi?

Meni muutama minuutti, että sain peruutettua auton parkkipaikalta ulos. Ensimmäisissä liikennevaloissa tapoin tyynesti moottorin ja valo kerkesi vaihtua takaisin punaiseksi, kun avain ei suostunut kääntymään virtalukossa. Loppupätkä matkalla moottoritielle meni ihan ok, kaistan vaihto moottoritiellä myös ja pystyin jo vähän katselemaan takapeiliin ja sivupeileihinkin tuulilasin lisäksi.

Takaisin ajoimme (tuleva entinen mieheni istui kirjaimellisesti pelkääjän paikalla opastamassa ja henkisenä tukena) pienempää tietä, joka oli mutkaistakin mutkaisempi ja meni ylämäkeen. Siinäpä sitten mäkilähdöt ja vaihteiden käyttö saivat ihan uuden merkityksen, kun piti jyrätä kuuttakymppiä kolmosvaihteella ja potkua ei meinannut löytyä silläkään tarpeeksi. Yhden risteyksen missasin ja piti käydä tekemässä käännös vähän matkan päässä. Takaisin tullessa piti sitten tietenkin kääntyä vasemmalle ja tämä käännös oli sitten inssin painajainen: molemmista suunnista (minun lisäkseni) oli kääntyjiä vasemmalle, sekä suoraan ajajia. Satuin samaan aikaan risteykseen, kun vastaantulevalla kaistalla oli myös vasemmalle kääntyjä. Kun ajattelin, että nätistihän me sitten ajetaan limittäin, niin kuinkas ollakaan, tämän tyypin takaa puskee oikealta ohi suoraan ajava, joka meinasi vetää puskurinsa suoraan kylkeeni. Onneksi jarrutti kuitenkin ajoissa. Olisi jännä tietää, kumpi olisi ollut syyllinen, sillä hänellä tietty suoraan ajavana oli etuajo-oikeus, mutta kun penteles puski sieltä takaa oikealta toisen ohi.

Loppumatkan ajoin hitaasti ruuhkassa, risteyksissä ja liittymissä mentiin kollegojen kanssa vetoketjuna, josta Suomessa olin vain kuullut puhuttavan, mutta joka täällä on ihan tosi juttu ja annoin tilaa jalankulkijoille ja minulle annettiin tilaa kääntymisilleni.

Vähän meinasi illalla särky jyskyttää kallon pohjassa, mutta kädet eivät sentään vapisseet. Niinpä sitten maanantaina heitän saman reissun all by myself.

Kyl tää täst lähtee ja kohta oon ihan profi. Nyt sitten vain paikallinen kortti hakuun ja integroituminen paikalliseen ajokulttuuriin.

Niin juu joo. Miehen kommentti ajon jälkeen: Ihan hyvinhän se meni, vaikka olen paremmassakin kyydissä ollut.

No, olen minäkin paremmin ajanut. Tätä suoritusta ei olisi varmasti laskettu inssissä läpi.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Jäi maailma paikoilleen


Tunnelin päässä oleva valo on downshiftaussyistä sammutettu...
Mutta tämän tunnelin päässä näkyisi olevan portaat ylöspäin.
Siitäkin huolimatta, että Ruotsi nöyryytti Suomea lätkän semifinaaleissa. Mikään ei ole niin paha, kuin hävitä Ruotsille. Olipa kysymyksessä vaikka urposarjan ensimmäinen peli, jolla ei ole missään ja millekään mitään merkitystä.

Siitäkin huolimatta, että myös USA nöyryytti Suomea lätkän pronssiottelussa. Vaikka ihan samahan tuo nyt on, jos ei kerta finaaliin, niin ei meille pronssikaan kelpaa. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoja.

Siitäkin huolimatta, että halavatun svedupellet nöyryyttivät myös Sveitsiä latkän finaalissa. Mikään ei ole niin paha, kuin hävitä Ruotsille. Vaikka kysymyksessä olisi lätkän mm-kisojen finaali, jossa pelaa joku muu kuin Suomi. Unelmafinaali olisi ollut Suomi-Sveitsi, mutta suomalaiset eivät hoitaneet osaansa sopimuksesta. Harmin paikka. Ja sitten menivät ja hävisivät myös sveitsiläiset, vaikka toisin oli sovittu sekin asia. Täällä kun jo touhuttiin kultajuhlaa Paradeplatzille. Juuri sinne, missä olisi ollut tuossa tapauksessa kultaa jalkojen alla ja kaulassa. Mutta kun ei, niin sitten ei. Ehkä ensi vuonna sitten. Joko Suomi tai Sveitsi.

Turnauskunto alkoikin olla ja tiukilla ja onneksi meillä on täällä vielä tänään maanantaina toinen helluntaipäivä. Jos ei heilaa helluntaina... Täällä onneksi saa vielä toisenkin mahdollisuuden, eikä kaikki ole yhdestä päivästä kiinni. Tänään sai siis toipua rauhassa kaikista pettymyksistä ja suunnitella uusia. Alkaen vaikka siitä, että ei heilaa helluntaina.

Päätin reippailla ja löytää kaupungistamme uusia maisemia. Ja niitähän löytyy. Ei tarvitse hirveän pitkälle samoilla, kun pääsee patikoimaan ihan kunnolla ja jos enemmän kiinnostaa sellainen urbaani vaellus, niin siihenkin on mahdollisuus. Juuri tästä pidän Zürichissä: aina löytyy uutta nähtävää, kun viitsii suunnata ne tossunsa sieltä Bahnhofstrasselta ja Niederdorfista johonkin muuhun suuntaan.

Paikallinen vastine Haltijametsälle ja
Paloheinälle: Irchelpark
Urbaanissa vaelluksessa on se hyvä puoli, että on lähes mahdotonta eksyä. Kaupunkia voi kierrellä tuntikausia etapilta toiselle ja aina tuntee olevansa sivistyksen keskellä, muita ihmisiä on ympärillä lähes koko ajan, liikenteen ääni kuuluu. Siitä huolimatta on vihreää, vehreää ja raikasta. Eikä tarvitse pelätä, että eksyessään joutuu viettämään yönsä sateessa jossakin kuusen juurella odottaen, että joku tulee pelastamaan.

Joskus nimittäin metsässä samoillessaan tuntee olevansa aivan yksin. Paikalla ei ristin sieluakaan, jokainen puu näyttää samanlaiselle ja tienviittoja ovat jotkut ystävälliset kanssavaeltajat vieneet esimerkiksi matkamuistona kotiinsa. Kun on vaeltanut epätoivoisena useamman tunnin tietämättä, missä oikeastaan on ja minne oikeastaan pitäisi mennä, saattaa iskeä epätoivo. Alkaa tulla nälkä. Vesi pullosta loppuu. Pissittää. Pitäisi päästä jo nukkumaankin.

Been there. Done that. And I am never going back again! Ehkä.

Tietääkseni olen kuitenkin tähän mennessä löytänyt tieni aina kotiin. Mutta vain tietääkseni.


Tienhaara

Tiesittekö, että Valkoisella Talolla on myös tämmöinen funktio?
Tämä tienhaara muuten sai pari ylimääräistä ajatusta pyörähtämään pääkopassani ja palasin jälleen kerran ajassa taaksepäin. Olen nimittäin vuonna.... jaahas, kirves ja kuokka... nakit ja muussi... No sanotaan vaikka, että muutama vuosi sitten seisonut nimenomaan tässä tienhaarassa henkisesti.

Olen lapsesta asti halunnut eläinlääkäriksi. Haluan vieläkin. Mutta tie katksesi minulta siihen, että tyrin lukiossa pitkän matematiikkani aivan täysin penkin alle ja ilman matematiikkaa on turha kolkutella eläinlääketieteellisen tiedekunnan oville.

Niinpä sitten itseäni etsiessäni kävin ammatinvalintapsykologin testeissä. Ehdoton ykkösammatti, joka sopisi kuulema minulle kuin nakutettu psyykkisten ominaisuuksieni vuoksi (analyyttinen, totuutta etsivä, omatoiminen... ja tietysti fiksu ja filmaattinen) olisi - ta-daa - patologi ja kuolemansyyn tutkija. En tiedä mistä peukalostaan tuo psykologi tuon vaihtoehdon imi, mutta se naurattaa vieläkin. Ja mielestäni ei ole kuitenkaan ihan tuulesta temmattu ajatus. Luulen, että oikeasti saattaisi sopiakin hipiälleni. Mutta ei matematiikkakyvyilleni. Törmättiin nimittäin samaan esteeseen, josta ei pääse yli, ympäri tai ohi. Kapasiteetti ei riitä niiltä osin. Funktioita ja derivaattaa kun ei ole kukaan vielä tähän mennessä pystynyt minulle rautalangasta vääntämään.

Kotiin palattuani olikin sitten hyvä miettiä suhtautumistani Superdieettiin. Kaikesta yrityksestäni huolimatta se ei tunnu olevan minun juttuni. Ensimmäiseen pulmaan törmäsin jo ensimmäisenä päivänä, kun huomasin, että ohjelman salitreeni on turhankin kevyt omaan treeniini verrattuna. No, toki aina saa soveltaa ja vetää oman tuntemuksensa mukaan, mutta siitä huolimatta asia jäi kaivelemaan ja päätin antaa sen hautua jonkin aikaa. Seuraava ongelma olikin sitten ruokailu. Kasvissyöjänä en pysty toteuttamaan ruokaohjelmaa juuri sellaisena, kun se annetaan, vaan joudun soveltamaan. Ja koska ruokavaliostani puuttuu jo alunperinkin niin monta elementtiä, onko järkeä lähteä eliminoimaan vielä niin paljon muuta, joka tasapainoisuuden ja terveellisyyden vuoksi kuuluisi lautaselleni: palkokasvit, pähkinät, viljatuotteet. Tiedän itse sanoneeni, että Superdiettin kesto, 6 viikkoa on lyhyt aika elämässä, mutta entäs kun syödä pitää senkin jälkeen? Mitä sitten, kun pitää palata sellaiseen ruokavalioon, jota voi hyvillä mielin noudattaa koko loppuelämänsä? Niinpä olen pikkuhiljaa ottanut järjen käteeni ja tullut siihen johtopäätökseen, että taidan antaa tämän projektin jäädä jo alkumetreillään ja jatkan omaa saliohjelmaani, "varastan" kahvakuulatreenin Superdieetiltä ja kiinnitäin syömiseeni huomiota muulla tavalla. Ehkä vähän Superdieetin ohjeita sinnepäin noudattaen.

Ja FitFarmihan ei siinä tapauksessa ota mitään vastuuta.

Sovitaan sitten niin. Mieluummin näin, kuin huono olo ja epäonnistuminen.

Urbaani metsä: Fox Trail









perjantai 17. toukokuuta 2013

Rohkea rokan syö ja kaino ei saa kaaliakaan

Munkinparta
Käväistessäni italialaisessa lähikaupassamme, jossa myydään vaikka minkälaista outoa välimeren kamaa, tälläinen puska iski silmääni vihanneshyllyssä. En ole ikinä tällaista nähnyt, enkä tällaisesta kuullutkaan ja ensin ajattelin, että jätän ihan rauhaan siihen hyllylle jonkun muun ostettavaksi. Kun sitten keräilin koriini  kaikkea muuta kivaa ja suunnittelin ruokalistaani, päässäni pyöri vain yksi ajatus: mikä ihme tämä reuhka on? Pakkohan se oli sitten kävellä ennen maksamista ensin ovesta ulos, ja käydä tämäkin noukkimassa ostoskoriin. Oli, mikä oli. Muuten olisin luultavimmin nähnyt siitä jotakin outoa unta.

Hintalapussa luki "Barba dei Frati". Munkin parta. Suolaheinänäkin ilmeisesti tunnettu.

Muutama kokkaussivusto ja saksalainen wikipedia osasivat kertoa, että kyseessä on keväällä maalis-toukokuussa Toscanasta tuleva herkku, jota voi syödä sellaisenaan salaatissa, höyryttää tai kevyesti keittää tai paistaa mausteiden kanssa. Ihan hurjana arvauksena heitän, että mausteista varmaan italialaiset sopivat rehuun parhaiten, jos Italia on sen kotimaa. Maku on kuulema hieman katkera ja varrattavissa pinaattiin tai merilevään. Sen verran, mitä raakana ennätin tänään maistelemaan, niin maku ei ole mikään paha. Oikeastaan ihan hyvä. Raikas, ja terveellinen. Hih. Varmaankin huomenna pilkon sen kikherne"munakkaani"joukkoon, vaikka nuo palkokasvit periaatteessa pitäisikin olla enemmän tai vähemmän pannassa Superdieetin aikana. Vähennän hiilareita muualta. Nih.

Siitä tulikin sitten mieleeni, että tänä aamuna vaaka olikin sitten yllättävästi hypännyt melkoisen harppauksen alaspäin. Toki niinkin suureen harppaukseen päivässä (700g) suhtaudun ihan yhtä suurella varauksella, kuin edellisen raportointikerran plussasaldoon. En siis hyppinyt innosta kiljuen kattoon ja huutanut hoosiannaa. Ei se ole ihra, joka tässä häränpyllyä heittelee, vaan ihan joku muu kehon alue. Veikkaisin enemmän vatsan sisältöä ja nestetasapainoa. Tuommoinen 700 g miinus olisi nimittäin viikon downshiftauksena ihan jees.

Eilinen päivä meni kokkaillessa aamusta iltaan, joten päivän treeni ja ylikunnon tavoittelu jäivät vähän poikapuolen asemaan. Onnekseni kuitenkin todistetusti lepopäivät tekevät kunnolle myös hyvää ja ei kannata repiä stressiä vielä siitäkään, että tämäkin päivä jäi ihan silkkaa laiskuutta väliin.

Sen sijaan huominen tulee olemaan päivä isolla P:llä. Siis päivien Päivä. Ensinnäkin aion käväistä heti aamupäivästä, etten jopa aamuaerobisena tyhjään vatsaan vetäisemässä kunnon setin salilla juoksumattoineen ja voimatreeneineen. Sen jälkeen syömään, siivoamaan, syömään uudelleen ja downshiftaukselle keskisormea näyttäen rättikauppaan.

Pitää nimittäin ostaa ruskeat housut. Tai edestä keltaiset ja takaa ruskeat. Tiedättehän, miksi englantilaisilla sotilailla oli punaiset takit ensimmäisessä maailmansodassa? Ja saksalaisilla ruskeat housut toisessa?

Loppupäivä tulee nimittäin olemaan hermoja raastava. Ensin Suomi-Ruåtsi lätkämatsi, jossa on pelissä muutakin, kuin finaalipaikka, ja sitten päälle Sveitsi-USA.  Vielä palan painikkeeksi pitäisi riekkua valveilla katsomassa Euroviisut. Toki ne saattavat jäädä minulta väliin ihan siitä syystä, että viime vuosina en ole enää jaksanut seurata kovin aktiivisesti ja olen tippunut kuvioista kuin eno veneestä. Ja hermot saattavat olla noiden kahden pelin jäljiltä jo muutenkin niin riekaleina, ettei jaksa keskittyä enää yhtään mihinkään muuhun.

Kun sanoin heti kisojen ensimmäisten matsien jälkeen, kun Sveitsi oli jyrännyt isoja nimiä, että mitäs sitten, jos tänä vuonna Grande Finalessa pelaakin Suomi ja Sveitsi, niin minua katsottiin kuin halpaa nakkia, naurettiin (munkin)partaan ja voivoteltiin, että kylläpäs siinä olisi ihmetta kerrakseen.

Enää ei naureta. Ja ihmeitäkin tapahtuu.


keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Saarna

Popsi, popsi, porkkanaa
"Päivitys valmis ladattavaksi", lupaa läppärini avatessani sen. Ja kissan pierut mitään päivitystä valmiina ollut. Pitää ihan itse aloittaa kaikki alusta tai vielä paremmin: palata eiliseen ja korjata kaikki typot siitä, mitä nakkisormistani ja hiilihydraatittomista aivosoluistani eilen irtosi. Ja niitähän löytyi, kun en sitten eilen ennättänyt kaikkea korjaamaan, kun mieheni tuli norkoilemaan samoille sohvankulmille, kuin missä tarinaani kirjoittelin. Vaikka epäilenkin, että hän saattaa lukaista blogiani, niin ihan niin suorasukaisesti en asiaan suhtaudu, että antaisin lukea jo editointivaiheessa.

Superdieetin kolmas aamu oli ankea siinä mielessä, että vaaka ei ollut armollinen ja näytti plussaa parisataa grammaa. Siis täh? Plussaa. Ne oli varmaankin lihasta, jota kasvatin toissapäivänä punttisalilla. *Nauraa partaansa hän*

Hah. Olen pudotellut painoani enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi jo useamman kerran. Metodeja on ollut monenlaisia: lääkehoidosta painonvartijoihin. Vähän kaikkea olen kokeillut, mutta mikään - yhtä lukuunottamatta, siitä kohta lisää - ei ole oikeasti tepsinyt. Kaikilla systeemeillä alku on nopeaa, ensimmäisellä viikolla kiloja tippuu enemmältikin, mutta vauhti hiipuu ajan myöstä, vaikka säntillisenä ihmisenä toteutankin ohjeita kirjaimellisesti ja grammallisesti. Yleensä noin 3 kuukauden kuluttua paino jymähtää paikalleen, eikä liiku siitä sitten eteen, eikä taaksepäin. Sitten tulee tympimys. Sitten ketutus. Sitten loppu painonvartioinnille. Ja painoa pamahtaa muutama kilo takaisin. Onneksi koskaan ei kuitenkaan niin paljoa, että kolkuttelisin niitä 90 kilon portteja, joilla tyttäreni syntymän jälkeen seisoskelin. Olin kuulkaas oikea Big Mama tuolloin.

Lääkehoito vei painoa kivasti alaspäin ja pääsin melkein tavoitteeseeni. Sitten päätin, että en tarvitse tyyristä reseptilääkettä enää, vaan päätin jatkaa omin voimin ja järkevästi syöden. Paino jäi paikalleen. Sitten nousi vähän. Ruokakaapista ei löytynyt roskaa ja kokkaukseni olivat niin keveitä, että mieheni melkein katosi maan pinnalta. Kapeni silmissä. Ja oli koko ajan nälkäinen.

Myös kilpirauhasarvoni tutkittiin, kun lääkärinikin alkoi ihmetellä, miksi painoni ei laske, vaikka syön alle oman peruskulutukseni.

Sitten päätin kokeilla viimeisen oljenkorren, eli Erittäin Vähäenergisen Dieetin, VLCD:n erään punttisalin vetämällä kurssilla. Ja kappas. Painohan lähti 10 viikossa niin että kilon palat vain perään kolisivat kävellessäni. Olin oikeasti tyytyväinen ja ruokailu- ja liikuntatottumukset paranivat huomattavasti. Kuntoni kohosi jumppien ja punttisalin ansiosta kohtuullisesta hyvään ja säteilin ja loistin. Kunnes yrittäjäelämäni vaikeudet saivat kaiken repsahtamaan. Tällä kerralla painon nousu oli ihan omaa syytäni ja huonon ruokavalion ansiota.

Vaikka jatkoin liikuntaa ja painoa ei nyt niin hirveästi takaisin tullutkaan, päätin vuosi sitten, tulevan entisen mieheni muutettua Suomesta, että karppaan viimeiset tiukat kilot pois. Muutama lähti. Sitten jämähti. Ja viime syksy on historiaa, joka on tänne satuiltu. Ja kilonpaloja kolisi taas. Tällä kerralla minuunpäin.

Vuoden alusta olen ollut ollut hieman lempeämmällä Vähäenergisellä Dieetillä, eli LCD:llä ja paino on tippunut maltillisesti, mutta hyvin. Ja nyt siirryin siis tuonne Superdieetin leipiin ja olikin oikeastaan odotettavaa, että paino ehkä alussa vähän jopa nousee, kun pötsissä on vähän enemmän tavaraa sulatettavana ja kehon nestetasapainokin vähän heittelee. Eli ihan oikeilla raiteilla painon nousun kanssa mennään, vaikka harmittavaahan se onkin.
.
Noiden projektieni aikana olen tutustunut monenlaiseen laihduttajaan ja kahlannut läpi monta eri aiheeseen liittyvää keskustelufoorumia. Vannhana konkarina olen alkanut jo erottamaan typeryyksiä, joita yleisesti viljellään, ja joihin pitää suhtautua varauksella:


  1. Juo paljon vettä, se kiihdyttää aineenvaihduntaa. Hah-hah-haa. Ei kiihdytä. Aineenvaihdunta on hormonien aikaansaamaa ja siihen vaikuttaa vain kilpirauhasen toiminta ja liikunta.
  2. Syö chiliä, sekin kiihdyttää aineenvaihduntaa. No, todistetusti tulisen chilin syöminen nostaa kehon lämpötilaa ja saa sen kuluttamaan lämmitysjärjestelmässä vähän enemmän kaloreita, kuin normaalisti, mutta tutkimusten mukaan niitä chilejä pitää vetää nasuunsa niin paljon, että muut elimistöön kohdistuvat haitat olisivat hyötyä suuremmat. Tämän väittämän näin jopa Superdieetin sivuilla. Valitettavasti en voi linkittää tuota vastaväitettä, kun en muista enää, mistä sen luin. Mutta chili on hyvää ja ei siitä ainakaan haittaakaan ole. Kun muistaa pitää kohtuuden rajoissa.
  3. Syö kylmäpuristettua kookosöljyä, se parantaa aineenvaihduntaa. Sama juttu kuin veden kanssa. Se aineenvaihdunta on yhä edelleenkin kilpirauhashormonien työtä.
  4. Ai paino on noussut, kun kävit eilen salilla. Sullon siis lihakset kasvaneet. Hah. Kertakäynnillä ei kenenkään lihas kasva. Vaatii vähän pitempiaikaisen, säännöllisen harjoittelun. Naisilla vielä pidemmän, kuin miehillä. Se, että lihakset alkavat näkymään painon pudotessa ei vielä välttämättä tarkoita, että ne kasvaisivat hirveää vauhtia. Niistä vain lähtee rasvasoluja mäkeen ja ne alkavat näkyä paremmin. Toki myös kasvua tapahtuu, mutta ei ilman työtä. Se, että saleilun jälkeen paino nousee, saattaa johtua siitä, että lihaksiin on jymähtänyt enemmän nestettä, kuin normaalisti esimerkiksi siksi, että ei ole juonut treenin aikana tarpeeksi. Yllättävää kyllä, mitä enemmän juo, sitä enemmän nesteet myös liikkuvat.
  5. Kaikki dieetit, jotka perustuvat johonkin tiettyyn ruoka-aineeseen, ovat humpuukia. Väittäkää vastaan, jos haluatte. 
Perustotuus on se, että kun kuluttaa enemmän, kuin syö, paino tippuu. Toisilla, myös samankokoisilla ihmisillä, peruskulutus saattaa olla syystä tai toisesta erilainen, joten painon tippuminen ei mene aina samaa tahtia. Toisilla ruoansulatus toimii nopeammin, toisilla hitaammin ja oikeasti myös aineenvaihdunta on toisilla hitaampaa, kuin toisilla. Mikään neuvo ei siis ole yleispätevä, vaan aina on otettava yksilöllisyys huomioon.

Tästä syystä kritisoin vähän Superdieetin ruokavaliota, joka ei ota ihmisten kokoeroja huomioon, vaan ruokavalio valitaan sen mukaan, miten paljon pudotettavaa on. Toisaalta, Superdieetin ruokavalio perustuu suurelta osin Hiilihydraattitietoiseen ruokavalioon, jossa perustana on se, että kaloreita ei lasketa, koska niillä ei ole merkitystä, mutta hiilihydraatit pyritään pitämään alhaalla. Koska niillä on merkitystä.

Muille tällaista leipoessa alkoi myös oma
elimistöni huutaa hiilihydraattien perään...
Sen allekirjoitan, että proteiini on tärkeää. Muuten tulee nälkä! Ja kun tulee nälkä, tekee huonoja valintoja. Ja elimistö tietää, millä sen näläntunteen saa taltutettua nopeasti: hiilihydraatilla. Mutta mitä tapahtuukaan puolen tunnin päästä? 

On taas nälkä. Ja tulee taas huonoja valintoja, kun verensokeri laskee yhtä nopeasti, kuin se on noussutkin. Tämä nousu-lasku-kierre aiheuttaa sen, että keho ei pääse, eikä haluakaan kuluttaa vanhoja varastojaan, vaan vaatii koko ajan uutta. Vaikka kalorimäärä olisikin pieni, mistään ei irtoa mitään, vaan uutta varastoa ladataan koko ajan. Ne kuuluisat: "vaikka en syökään mitään, lihon silti" ja "Syö enemmän, niin laihdut!"

Olen myös usein miettinyt sitä, että toisaalta voisi tsempata pääkoppansa siihen, että se olisi tyytyväinen siihen, mitä peilistä näkyy. Mutta kun se ei ole. En ole koskaan ollut mikään keijukainen, mutta olen ollut tyytyväinen kroppaani ennen tyttäreni syntymää. Haluaisinkin päästä niihin mittoihin, vaaka saa näyttää mitä tahansa ja olkoonpa vaikka vatsakumpare isompi, kuin silloin ja tissit roikkuvammat. Siihen olisi tuo 9 kiloa. Kunhan vaan saan sitten persoonani mahdutettua niin pieneen alaan. Se onkin sitten eri juttu.

Se oli niinkuin tällainen kirjoitus tänään... 

Jääkarhu on puhunut tällä erää. Amen.



tiistai 14. toukokuuta 2013

Lähtölaskenta alkaa 2: Kuka olikaan se toinen nainen?



Koivut lepakonkorvilla
Olen pohtinut pohtimasta päästyäni.

Mikä on sinänsä, sillä minulta selkeästi puuttuu siihen tarvittavat työvälineet. No mutta yrittänyt olen ja yrittänyttä ei laiteta. Ei ainakaan kovin pahasti, ja jos laitetaan, niin sitten laitetaan.

Olen sivunnut asiaa jo aikaisemminkin muutamaa otteeseen: kuka on tuo Toinen Nainen?

Toinen nainen on se, joka vie miehen ensimmäiseltä naiselta, eikö? Toinen nainen on se, joka hurmaa miehen niin, että saa unohtamaan sen ensimmäisen naisen. Eikö?  Ja toinen nainen on se, jonka kanssa mies päätyy olemaan, jakamaan elämänsä iloineen ja suruineen, mutta jää kuitenkin ajattelemaan ensimmäistä naista. Eikö? Moni mies palaa lopulta ensimmäisen naisen luo. Eikö?

Siis hetkinen. Kerrataan: "Toinen nainen on se, joka vie miehen ensimmäiseltä naiselta, eikö? Toinen nainen on se, joka hurmaa miehen niin, että saa unohtamaan sen ensimmäisen naisen. Eikö?  Ja toinen nainen on se, jonka kanssa mies päätyy olemaan, jakamaan elämänsä iloineen ja suruineen, mutta jää kuitenkin ajattelemaan ensimmäistä naista. Eikö? Moni mies palaa lopulta ensimmäisen naisen luo. Eikö?"

Mieheni seurusteli Kossisen kanssa ennen tapaamistamme. Kun mieheni löysi minut, Kossinen unohtui hetkeksi ja mieheni hullaantui minusta niin, että päädyimme lopulta naimisiin. Kossinen ja mieheni olivat toki eronneet jo ennen kohtaamistamme kesäyössä, mutta jonkinlainen side oli jäänyt yhdistämään molempia niin, että  kun kohtasivat uudelleen, oli soppa valmis. Oli ollut kiehumassa jo monta vuotta.

Mieheni kertoi kysyessäni, että on avioliittomme aikana ajatellut Kossista useamminkin kuin kerran. Miettinyt luultavammin niitä normaaleja juttuja, kuten mitä toiselle mahtanee kuulua ja mitä tämä puuhailee, mutta myös sitä, miten elämä olisi mahtanut kääntyä, jos he olisivat pysyneet yhdessä. Tai miten olisi elämän kiemurat vieneet, jos mieheni ei olisi tavannut minua ja muuttanut kaukaiseen maahan, jolloin Kossisen side venyi ja paukkui, mutta ei vieläkään katkennut.

Kun asiaa aletaan purkamaan tältä kannalta, tullaan vain yhteen ja ainoaan johtopäätökseen: että se olen sittenkin minä, joka on ollut tietämättään se toinen nainen kaikki nämä vuodet! Että silviisiin. Hyvin suoritettu! Salarakkaaksi en kuitenkaan päässyt. Eihän tuohon maailmanaikaan vielä salarakkaista ollut tietoakaan. Ne ovat vasta 2000-luvun sanahelinää.

Tuonne torniin pitäisi kiivetä
Niin, että kaikenlaista sitä näin kevätaurinko ja yön hiljaiset tunnit mieleen tuovatkaan. Tai sitten hiilihydraattien puuttuminen aivosolukosta.

Superdietiin ruokavalio on nimittäin melkoisen vähähiilihydraattista ja jos olisin liha-kala-maito-kananmuna-syöjä, vieläkin pienemmillä määrillä tossujani kuluttaisin. Kasvisruokailijana hiilihydraatteja tulee väkisinkin enemmän, kun ei oikeasti viitsi pelkkää proteiinijauhetta jokaiseen ruokaan ympätä. Kun sitten liikkun kuitenkin huomattavan reippaasti, niin ei ole ihmekään, kun hiilihydraatiton päänupin keveys pääsee yllättämään hiilihydraattivaraston tyhjentyessä liikunnan aikana.

Eilen innostuin repäisemään salilla ohjelmaan kuuluvan reisi-pakararääkin lisäksi tunnin reippaan kävelyn juoksumatolla. Ohjelmaan se ei toki kuulunut, mutta omaan salirutiiniini kylläkin, joten en voinut jättää pois. Eihän olisi mitään järkeä, jos kuntoa ja perinteistä ruumiinrakennettani parantaakseni alkaisin liikkua vähemmän, kuin aikaisemmin.

Koska ohjelman treeni on erilainen kuin omani, venäläisen ohjaajani kyhäämä rääkki, oli laitteissa painojen hakeminen vähän niin ja näin. Vähän pisti jo miettimään, että jatkaisinko saliohjelmaani entiseen tapaan ja tuunaisin vähän painoja ja sarjoja oman ohjaajani kanssa ja keskittyisin enemmän Superdieetin ruokapuoleen. Kokeillaan nyt ainakin viikko FitFarmin ohjeilla ja katsotaan sitten uusiksi, miten suu laitetaan.

Koska venäläinen ohjaajani on kieltänyt salitreenin tekemisen joka päivä, oli tänään vuorossa aerobinen harjoitus, eli omassa sanastossani kestävyystreeni. Suomeksi sanottuna: jo tutuksi tullut reipas kävely kaupungin ympäri. Vähän lorvailin yhdessä kenkäkaupassa, mutta enpäs ostanutkaan mitään, oli vaan ihan pakko käydä sisällä tsekkaamassa tarjonta kesällä vierailulle tulevaa kaveriani varten. Korot olivat kohdallaan, mutta hinta oli kasvanut korkoa. Toisin oli rättikaupassa... joo, kävin sellaisessakin, kun sattui matkan varrelle. Downshiftaaminen oli kyseisessä kaupassa ihan kohdallaan, kun sadan frangin kolttuja myytiin kahdella kympillä. No ei, en ostanut (kun kerran kuitenkin sitä mietitte).

Soijalattekin maistui hyvälle... Niin, kävin myös hörppäämässä sellaisen. Ja jos nyt joku epäilee kävelyretkeni reippautta, niin sanottakoon, että ensimmäinen etappi, eli kenkäkauppa oli 45 minuutin kävelyn päässä kotoa. Juuri tuon aerobisen treenin verran. Kun sitten kävelin 15 minuuttia seuraavalle etapille, eli kledjukauppaan ja lattelle, sen jälkeen puoli tuntia Grossmünsterille, jonka torniin kiipesin reippaasti ne kaikki 187 porrasta ylös- ja alaspäin, sekä sen jälkeen 45 minuuttia kotiin, niin tuli oikeasti tehtyä tuo aerobinen treeni ainakin kaksinkertaisesti ja kotona käytävä suihkussa hikoilun jäljiltä.

Mutta nyt tullaankin sitten siihen, että tuokin on minulla ihan normipäivän lenkura. Ja jos haluaa, että kehitystä tapahtuu, on ammuttava isommilla panoksilla. Ettei vaan Jääkarhun tarvitse aloittaa juoksutreeniä? Tai vähintään dementiakävelyä sauvojen kanssa. Rullaluistelua tekisi kyllä mieli kokeilla... Pistetäänpä mietintämyssyyn.

Hikoilua ei kuitenkaan aiheuttanut mieheni kanssa vietetty mietintätuokio aikaisemmin päivällä. Hän on vähitellen halukas ottamaan ratkaisevia askeleita eromme suhteen: on ottanut selvää, miten virallinen ero oikeasti hoituu ja mitä sen eteen pitää tehdä ja varsinkin: mitä se maksaa. Niin no, Kossinenhan on miehensä kanssa pikku askeleen edellä, joten sieltä tulee ihan ajantasaista informaatioita.

Nyt vähitellen alkaa ratas liikkumaan eteenpäin junnattuaan pitkään paikallaan, ja mies on heittäytynyt hurjaksi ja alkanut etsiskellä kämppää. Ei täältä, eikä Kossisen kotipaikkakunnalta, vaan puolesta välistä matkaa. Olikin löytänyt jo yhden mahdollisen, käynyt katsomassa sitä ja....

Kuin varjo entisestään?
Siinä vaiheessa oli Kossinen astunut kuvioon mukaan. Oli kysynyt, miksi ihmeessä mieheni haluaa maksaa melkoisen summan kämpästä jossakin toisella paikkakunnalla, kun ei tule kuitenkaan viettämään siellä aikaansa. Käy vaihtamassa vaatteet työpäivän jälkeen ja hyppää samaan junaan, jolla oli sinne tullut ja joka veisi eteenpäin Kossisen luo. Jossakin vaiheessa ei varmaankaan kävisi edes vaatteitakaan vaihamassa. Ne kun ovat oikeastaan Kossisen luona, ja pitäisi roudata sitten tuonne puolimatkan krouviin. No tietystihän tuo oma kämppä antaisi omaa rauhaa, jos ilma tulisi paksuksi Kossisen luona, tai jos muuten haluttaisi olla yksin. Mutta hey, c´mon... Onks järkee, vai ei? Kossinen olikin heittänyt ajatuksen, että kun hänen talossaan (tai oikeastaan hänen eksänsähän sen omistaa) on erillinen pikkuhuoneisto keittiöineen ja kylppäreineen, mieheni vuokraisi sen. Joka tapauksessahan mieheni pitäisi vähitellen alkaa maksaa jotakin Kossisen eksälle, kun kuitenkin viettää aikaansa koko ajan siellä nurkissa ja syö Kossisen ruokaa. Kun tilanne ei kummankaan toisessa pesässä ole vielä selvä, eli molemmat ovat periaatteessa virallisesti naimisissa, tuo kämpän virallinen vuokraaminen, osoitetietojen muuttaminen sinne ja oikeasti siellä asuminen aloittaisivat myös meidän eromme virallisen prosessin. Samoin tytöllämme olisi vierailuidensa aikana tavallaan oma "koti" minne mennä, eikä asuisi samassa Kossisen kanssa.

It´s an uphill climb, but the wiev is great!
Sveitsissä ero aloitetaan asumuserolla, eli parin on todistettavasti asuttava eri osoitteissa. Asumuseron virallistaminen tapahtuu riitatilanteessa oikeudessa, jos puoliskot eivät saa sovittua asioistaan omatoimisesti. Usein kränää tulee varsinkin elatusmaksuista. Täällähän elatusmaksut maksetaan lapselle ja vähemmän ansaitsevalle puolisolle, useimmiten käytännössä naiselle. Molempien talouksien menot ja tulot lasketaan yhteen ja sen jälkeen tasataan puolisoiden kesken, ja katsotaan kumpi maksaa tasoitusta ja kenelle. Tämän lisäksi miehen eläkekassa puolitetaan, koska useimmiten täällä konservatiivisessa ei-subjektiivisen päivähoito-oikeuden ja ei-kunnallisen päivähoidon maassa äiti on ollut lasten kanssa kotona näiden syntymästä peruskoulun loppuun saakka. Täällä kun ei ole myöskään kouluruokailua ja lapsukaiset kipittävät kahdeksi tunniksi kotiin keskellä päivää murkinoimaan ja purkamaan sydäntään. Tästä syystä äidin eläkekassa ei ole kasvanut vuosikausiin, ja isä joutuu siis jakamaan omansa.

Yleensähän miehen tulot täällä ovat niin isot, että niillä tulee toimeen, kun osaa suunnitella taloutensa. Jos äiti vielä käy osa-aikaisesti töissä, niin hyvä, silloin voi elää jo vähän rennomminkin. Toki väliinputoajia on myös täällä ja tuolloin molempien vanhempien pitää mennä töihin, mikä ei sitten välttämättä paranna kovin paljoa perheen taloudellista tilannetta, sillä päiväkoti ja mahdollinen "kouluruokailu" tekevät melkoisen loven palkkatuloihin. Jos kyseessä ei ole ns. hyvätuloinen pariskunta (lääkäri-juristi tai jotain sinne päin), niin toinen palkoista siirtyy lyhentämättömänä päiväkotiin tai kouluruokapaikkaan. Noin niinkuin kärjistetysti.

Mutta puheenjohtaja, esityslistaan: eli jos pariskunta pystyy sopimaan asiat keskenään, laskemaan tasoitukset  molempia tyydyttävällä tavalla ja niin edelleen, voi sopimuksen tehdä itse, maksamatta maltaita juristeille (jotka sitten siirtävät ne maltaat lyhentämättömänä lapsensa päiväkodille). Sopimus viedään notaarille, joka tiettyä maksua vastaan lykkää leimansa papereihin, joista tulee virallistakin virallisemmat. Kun pariskunta sitten on asunut vuoden erillään ja on vieläkin sitä mieltä, että ruoho on vihreämpää aidan takana, astuu virallinen avioero voimaan. Tämän vaiheen prosessiin en ole vielä ennättänyt tutustumaan, mutta eiköhän siinä mennä sitten kutakuinkin samoilla linjoilla, kuin asumuseron kanssa.

Kun eräs tuttavamme, jonka lapsi on menossa naimisiin valitteli perhetutulle papillemme häiden hirveää hinta-arviota, itsekin eronnut pappimme tokaisi: "Häiden kustannukset ovat pienet verrattuna siihen, mitä ero tulee maksamaan..."

Eli kannattaa miettiä kahteen kertaan, ennekuin astuu avioliiton auvoiseen satamaan. Varsinkin miehen. Varsinkin Sveitsissä.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Downshifting

Kyl näil vielä pari vuotta treenaa
aka Jääkarhulla ei ole
esitellä uusia treenivermeitä,
vaan ihan hikiset ja haisevat kamat.
Tänään nettipankissa käydessäni koin iloisen yllätyksen: säästöön on jäänyt ihan kivasti oravannahkoja, vaikka shoppailu onkin meinannut ryöstäytyä viime aikoina käsistä. Mitä "kivasti" sitten tarkoittaa, jätän jokaisen oman harkinnan varaan. Joku nimittäin tienaa kuukaudessa enemmän kuin tuo jemmani, mutta kun ottaa huomioon sen, että muutaman viimeisen vuoden olen kärvistellyt ostamatta mitään ja silti en ole mitään saanut säästettyä, niin tuo summa on ihan kiva alku.

Siitä innostuneena päätinkin tällä kerralla ihan oikeasti aloittaa downshiftaamiseni ja elellä vähän nuukemmin seuraavien kuukausien aikana. Jos nimittäin aloitan opisekelun syksyllä, sillon täppiä tarvitsee varmaan vähän enemmältikin kaivella sukanvarresta.

Kun puhutaan downshiftaamisesta, Kysymyksessä ei tietenkään ole pelkkä pennin venyttäminen, vaan tarkoituksena on ottaa lapasesta karkuun lähtenyt kulutustulva takaisin haltuun niinkuin olisi jo ja samalla luoda myös itselle parempaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Koko elämä, työnteko, vapaa-aika ja kulutus pyritään saamaan tasapainoon vähentämällä stressaavaa toimintaa, materialismin hallitsemaa ajatusmaailmaa ja tekemällä enemmän sitä, mitä mieli tekee. Jos esimerkiksi työ stressaa syystä tai toisesta, voi miettiä uuden paikan etsimistä, jopa alan vaihtoa, vaikka tämä merkitsisikin alempaa tulotasoa ja kulutustottumusten muuttamista.

Joskus myös vapaa-ajastaan saa stressaavan: harrastuksita tulee suorittamista, harrastuksilla tähdätään oman urakehityksen parantamiseen esimerkiksi opiskelemalla omaan alaan liittyviä juttuja. Vaikkapa kieliä. En toki pidä opiskelua pahana, ei suinkaan, mutta jos se tehdään pelkästään siksi, että on ulkoapäin tuleva pakko, on jotakin pielessä. Esimerkiksi kieliä voisi opiskella siksi, että haluaa. Ihan vaikkapa jotakin sellaista kieltä, josta ei ole yhtään mitään hyötyä missään. Jaa. Mahtanettekohan yhtään ymmärtää, mitä yritän näppäimistöltäni ulos suoltaa?

Omalla kohdallani downshiftaus tarkoittaa muutamaa asiaa:

1. Shoppailun vähentäminen minimiin. Tällä hetkellä vaate- ja kenkäkaappini on täynnä. En tarvitse mitään. Kauppias ei kiitä, mutta luonto kiittää.
2. Kuljen kävellen tai pyörällä niin paljon kuin mahdollista. Kroppa kiittää. Myös pää.
3. Ruoassa laatu on tärkeämpi kuin määrä. Kroppa kiittää myös tästä.
4. En hae tällä hetkellä lisätöitä. Vaikka en teekään vielä aivan täysiaikaista työtä, niin taloudellisesti ja henkisesti tämä riittää vallan mainiosti. Irtisanouduin tänään RAVin Urpon kirjoista. Kuulin melkein ilon kiljahdukset tänne asti.
5. Yritän tehdä enemmän sitä, mitä oikeasti haluan. Monesti mietin, että tämä-ja-tämä asia pitäisi tehdä (vaikka kuuluisi harrastusten puolelle) ja poden huonoa omaatuntoa siitä, että jostakin syystä en ole sitä tehnyt. Tästä pitää päästä eroon.

Downshiftaamiseni meinasi saada ensimmäisen kolahduksen lähtiessäni downshiftaamaan viimeistä 10 kiloani punttisalille. Huomasin, että kenkäni ovat jo kulahtaneet, ovathan ne palvelleet minua jo 2 vuotta Lady Linella Helsingissä ja kohta vuoden täällä. Housuina käytän 6 entistä pet-pulloa, jotka ovat kokeneet matkan varrella jonkinlaisen metamorfoosin, paitana päälläni roikkuu muutama vuosi sitten saamani Naisten 10-paita. Itseasiassa niitä on jo useampi ja värin saa valita mielialan mukaan. Y

leensä fitness-bloggarit esittelevät uusia hienoja vermeitään blogeissaan kuntoilutarinoidensa höysteinä ja olisin mielelläni minäkin halunnut tehdä niin. Mutta tulin sitten siihen tulokseen, että vaikka paidat hankaa saumojen kohdalta kainaloiden hikoillessa, housut tuntuvat välillä epämukavilta ja hiostavilta (vaikka ovatkin dry-fit-mukamas) ja kengät ovat melkein pohjistaan puhki, niin kyllä minun vielä kelpaa muutama kuukausi noilla treenata. Rauta nousee lihaksilla, ei vermeillä ja kengät vaihdan sitten, kun pohjaan tulee reikä, paidat sitten, kun hiki on pesusta huolimatta niin tiukkaan tarttunut, että ei enää ilkeä mennä ihmisten ilmoille ja housut sitten, kun lököttävät liikaa.Tämä silläkin uhalla, että kanssani treenaavat pankkiirit katsoisivat kieroon.

Painoni downshiftaamiseen otin kuitenkin pienen apuvälineen.

Luen myös - yllätys, yllätys -muutamaa liikuntablogia, ja parissakin on viimeviikolla hypätty FitFarmin Superdieetin kelkkaan. Koska viimeiset 10 kiloani tuntuvat todella hankalilta tiputtaa, niin tarvitsin mielestäni jonkinlaista tsemppausta ja tietyllä tapaa tämä tuntui kokeilun arvoiselta hommalta.

Ohjelmassa annetaan oman tarpeen mukaan valittavat liikunta- ja ateriaohjelmat, joita pitäisi noudattaa pilkkua nus...esimerkillisesti ja tulosta pitäisi syntyä. Toki joudun ruokarajoitteisena vähän räätälöimään ateriakokonaisuuksia, mutta siihenhän olen jo tottunut kaikkialla muualla. Tosin en tiedä, miten tofut alkavat pursumaan korvistani 6 viikon jälkeen, kun periaatteessa joudun korvaamaan systeemin lukuisat päivittäin syötävät kananmunat sekä lihat tofulla. Mutta 6 viikkoa on elämässä lyhyt aika. Sen syön tofua vaikka päälläni seisten.

Ja kesällä katsoo peilistä uusi uljas Jääkarhu.

Kysymysmerkki.

Ja hymiö.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Mitä Platon tekisi?

Paluu rikospaikalle.

Siitäkin huolimatta, että lupasin lopettaa saman asian jauhamisen päivästä toiseen, aion nyt vielä kerran kiellon päälle purkaa ääääärrrrrrssssyttävän tilanteeni töissä. Tuli nimittäin yön hiljaisina tunteina - kuinkas muutenkaan - mieleeni, että paras tapa opiskella jotakin, on soveltaa se käytäntöön parhaaksi näkemällään tavalla niin, että ymmärtää oman esimerkkinsä tai kokemuksensa kautta, mistä ihmeestä mahtaa olla kysymys.

Eli: mitä tekisi Platon Valtiossaan, jos joutuisi samanlaiseen tilanteeseen, kuin mitä omalle naamalleni on tällä viikolla heitetty? Platon varmastikin alkaisi ensimmäisenä ärsyttämään vastapuoltaan johdattelevilla kysymyksillään. Kysymyksillä, jotka vievät vääjäämättä juuri sitä lopputulosta kohti, jonka hän itse haluaa. Pala palalta hän murentaisi vastapuolen perustelut, iskisi kiinni jokaiseen sanaan ja saisi toisen epäröimään omiaan. Tai suuttumaan. Ja ääärrrrssssyyyyntymään.

Platon Valtiossa kansa jakaantuu kolmeen eri ryhmään. Alimpana luokkana ovat käsityölaiset ja eri ammattien harjoittajat. Nämä keskittyvät tekemisisään vain oman osaamisensa tehtäviin: suutari tekee kenkiä, räätäli ompelee vaatteita, lääkäri hoitaa ihmisiä ja puuseppä tekee puusepän töitä. Kukaan ei hypi toisen osaamisen alueelle. Jokaisella on oma tietty tehtävänsä yhteiskunnassa ja jokainen tietää oman paikkansa.

Seuraavana ryhmänä ovat vartijat ja sotilaat, joiden tehtävänä on huolehtia Valtion ja sen asukkaiden turvallisuudesta. Vartijat ja sotilaat valitaan jo lapsena. He ovat muita kansalaisia kyvykkäämpiä jo pienenä, heidän kykyjään vaalitaan tiukasti varjelluilla opetusohjelmilla ja moraali pidetään turmeltumattomana tiukan sensuurin läpi kulkevien hyveiden opiskelun avulla. Vartijat ja sotilaat elävät omassa yhdyskunnassaan, saavat jälkeläisiä vain omaan yhteiskuntaansa kuuluvien jäsenten kanssa, jotta parhaat ominaisuudet saataisiin geneettisesti jatkumaan (hmmm.... tämähän muistuttaa minua jostakin... mikähän valtakunta se mahtoi ollakaan...). Vartijat ja sotilaat elävät kuin buddhalaiset munkit, eivät omista mitään, eivätkä haluakaan omistaa mitään. Heille riittää se, mitä heillä on.

Valtoin ylimpänä kukkona tunkiolla on filosofi. Tai ryhmä filosofeja. Nämä ovat valikoituneet vartijoista ja sotilaista kerättyään tarpeeksi ikää ja elämänkokemusta, viisautta ja totuutta. He ovat kuin pyhistä pyhimpiä, koskemattomia, viisaita ja valaisuneita, kaiken tietäviä, jotka ovat nähneet muutakin kuin valot ja varjot.

Ja tämä perusjärjestelmä työpaikallamme on järkyttynyt sillä, että minä, joka Pikku Pomomme mielestä kuuluu alimpaan luokkaan, eli tuonne perusduunareihin, olen ottanut ihan pikkiriikkisen ohjia käsiini ja toiminut kuin vartija-sotilas. Tai niin hän luulee. Itse olen eri mieltä, sillä olen kyllä pysynyt kastissani. Ainoastaan antanut pienen pikkiriikkisen ohjeen ylemmälle kastille heidän ollessaan hämmennyksen tilassa kaiken ylevyytensä keskellä. Tämä pienen fibauksen varmaan pelätään syöksevän Valtiomme Aristokratiasta Platonin mielestä vähemmän tavoiteltaviin muotoihin, kun duunarit hyppii alueelle, jonne ei pitäisi. Loikata nokkimisjärjestyksessä ylöspäin. Ainakin Pikku Pomomme mielestä.

Eli päästäänkin yhteen Valtion teemoista, eli valtiomuotojen vertailuun. Platonin mielestä hänen ihannevaltionsa, joka toimi aristokratian periaatteella (eli johdossa edellämainittu filosofikuningas) olisi paras mahdollinen vaihtoehto. Siitäkin huolimatta, että kyseinen valtio olisi ilmeisimminkin erittäin sensuroitu, totinen, yksitoikkoinen ja huumoriton kaikkien etsiessä totuutta ylevien opintojen avulla ja tehden töitään vain yhden asian parissa. Kansaa johtaa järki. Meillä Iso Pomo, joka vähän asioista ulkopuolisena näkee tapahtumat objektiivisesti ja ottaa kantaa aivan eri tavalla kuin me muut, jotka päivästä toiseen työskentelemme toistemme kanssa ja muodostelemme mielipiteitämme toisten kertoman pohjalta. Pikku Pomommekin turvaa Ison Pomon auktoriteettiin siinä vaiheessa, kun omat sanat ja kyvyt loppuvat. Vaikka haluaisikin itse olla ohjaimissa, ei kuitenkaan halua Isoksi Pomoksi Ison Pomon paikalle.

Jos yksi filosofikuningas ei ole tarpeeksi vahva pitämään ohjia käsissään, vaan istuu liikaa itsekseen filosofoimassa ja mietiskelemässä, hän joutuu luovuttamaan valtaansa vartija-sotilaille, noille kunnian kentillä sulkansa ansainneille, melkein yhtä hyville kansalaisille. Vähitellen määräysvalta siirtyy kokonaan heille ja olemmekin päässeet timokratiaan, jossa valta kuuluu sille, joka on ansioitunein. Sille, jolla on eniten meriittejä taistelukentältä. Se, joka tällä auktoriteetillaan osaa laittaa muut ruotuun.

Kun joku valtaa haluava huomaa, että valtaa pystyy myös ostamaan, hän alkaa kerätä mammonaa juuri tuo päämäärä mielessään. Hän saattaa saada perinnön, jolla ostaa itselleen paremman aseman. Tässä asemassaan hänellä saattaa olla mahdollisuus kerätä vieläkin enemmän omaisuutta, jolla voi ostaa vieläkin enemmän valtaa. Kunnes hän sitten erittäin nuukana, saitana, vallan- ja rahanhimoisena on päässyt koko Valton johtoon ja johtaa sitä omien periaatteidensa mukaisesti. Mutta tätä Pikku Pomo ei varmaankaan pelkää minun tekevän, tai paremminkin kollegoidensa yläkerrasta, vaan kyseessä saattaakin olla seuraava vaihe. Nimittäin se, että jonkinlaisessa oligarkiassa elävä Pikku Pomoni ("minun projektini - sinä teet vain työtä minulle") pelkää Valtionsa hajoavan demokratiaksi. Kun oligarkin Valta alkaa kyllästyttämään ja huomataan, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja muutenkin voi elää, aletaan oligarkin valtaa ottaa pikku annoksina muille. Oligarki saattaa menettää omaisuuttaan ja tämä johtaa siihen, että hän menettää valtaansa, joka jakautuu muille. Päätöksiä ei tee enää yksi ainoa henkilö, omaisuus ei kuulu enää yhdelle ainoalle henkilölle ja kaikki ovat samanarvoisia. Kaikilla on samat oikeudet päättää asioista ja päätökset tehdään yhdessä. Minun projektistani tulee meidän projekti.

Mutta kun keitolla on liian monta kokkia, tulee... Millainen keitto? Hyvä? Huono? Huonompi. Tuo jälkimmäinen, ainakin Pikku Pomoni mielestä. Kun valtaa käyttää liian moni, ei asioita lopulta saada päätetyksi ollenkaan. Kaikki tasapäistyy ja asiat junnaavat paikallaan, vaikka näennäisesti olisi hyvä olla. Kaikki haluavat yhä enemmän vapautta päättää asioistaan. Tai vapautta olla päättämästä asioista. Tai ihan vain vapautta. Ja jos vuorella ei kasva suurta puuta, luulevat pensaat itseään suuriksi vanhan kiinalaisen sanonnan mukaan. Vuorelle ilmaantuu siis jossakin vaiheessa suuri puu, tyranni, joka ottaa vallan käsiinsä puhumalla niistä asioista, joita tietää sopan kokkien haluavan kuulla. Ylistäen tietoisesti niitä asioita, jotka tietää uppoavan kansaan kuin häkä. Saa kansan puolelleen, vie vallan ja alkaa toimia yksinvaltaisesti. Vain omia halujaan seuraten ja omaa etuaan tavoitellen (hmmm... tulee jälleen mieleen eräs valtakunta... moneskohas se mahtoi olla?)

Pikku Pomoni ilmeisesti haluaisi olla Suurena Puuna Vuorella, sillä ei halua, että hänen projektiinsa laittaisi kukaan lusikkaansa. Yrittää siis määrätietoisesti saada ohjakset kokonaan käsiinsä ja ohjata meitä muita yksinomaan itse haluamaansa suuntaan. Käyttää kuitenkin ilmeisestikin vääriä metodeja haukkumalla ja alistamalla. Luulisin, että mielistely toimisi paremmin.

Jos tätä tyranniaa jatkuu pidempään, käy mahdollisesti lopulta niin, että Iso Pomo näyttää, missä kaappi seisoo ja palaamme takaisin omaan aristokratiaamme. Toki silloin olisi kysymyksessä Yläkerran Iso Pomo, joka on opiskellut myös filosofiaa, sillä Alakerran Ison Pomon alueena on enemmänkin kauppatieteet ja suuntana oligarkia, vai?)

Ja sen jälkeen rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Kysymysmerkki. Huutomerkki. Kysymysmerkki.

Mutta Platon ei olisi Platon, jos ei siirtäisi asiaa isommista piireistä pienempiin, eli väittäisi, että tämä kaikki pätee myös yhden pienen ihmisen sieluun. Meillä kaikilla on omat filosofimme, sotilaamme ja työläisemme sisällämme ja näiden välinen vallankäyttö tekee meistä sen, mitä me olemme. Sielussamme vallitsee myös eri valtiomuotojen sekamelska ja tunteemme putkahtelevat ulos sellaisena, kun sisäinen valtiomuotomme määrää.

Mikä on siis oman sieluni laita tässä valtataistelussa? Mihin asettaisin itseni? Miten omat työläiseni hoitavat hommansa? Yrittääkö joku tehdä jonkun toisen työt? Ja siinä sivussa töllöntyöt? Hallitseeko minua filosofi vai kuningas? Tapauksessani varmaankin voi sitten puhua Jääkuningattaresta, kai? Onko sielussani aristokratia, timokratia, oligarkia, demokratia vai tyrannia? Miten on Pikku Pomomme laita?

Onko joku näistä tarpeeksi vahva hallitsemaan toista vai vallitseeko sielussani sekamelska, jossa yksi ominaisuus putkahtaa esiin tarpeeksi voimakkaan ärsykkeen seurauksena? Siitryvätkö olomuodot sulavasti yhdestä toiseen jatkuvasti vai onko niitä mahdollisuus hallita tietoisesti? Pitäisikö minun sensuroida tietoisesti sitä tiedon tulvaa, joka olemiseeni vaikuttaa? Miten voisin absorboida  sen, mikä on mielenrauhalleni hyväksi ja jättää muun oman onnensa nojaan?

Freudilla olisi varmaan asiaan myös paljon sanottavaa, mutta jätän sen miettimisen yötyökseni. Yöllä kun mieleeni putkahtelee asioita, joista Freudkin olisi ylpeä.

Tottahan sitten on myös: WWJD?

Ja sillehän on vain yksi vastaus: FROG.






perjantai 10. toukokuuta 2013

Viimeinen rypistys

Jos jonkun henkilön tekemiset alkavat ärsyttää enemmän kuin laki sallii, kannattaa katsoa peiliin.

Huonosti nukutun ja tiukkojen ajatusten parissa vietetyn yön jälkeen en ollut aamulla ihan parhaimmalla tuulellani. Ärsytti väsymykseni, unenpuutteeni, aikainen herätys, nälkä, kofeiinittomuus ja eniten se, että olen päästänyt itseni ärsyyntymään jonkun toisen tekemisistä. Katsoin siis peiliin, näin väsyneen ja pandasilmäisen, avaruusoliolta mistuttavan ihmisen kuvatuksen, jolla oli otsa rypyssä. Ärsytti mennä töihin, vaikka tiesin, että Pikku Pomo ei olisi tänään paikalla. Ärsytti se, että en tiennyt, mitä asialle pitäisi tehdä. Ärsytti se, että ärsyttää.

Pikku Pomoni helpotti ratkaisua osaltani asialle lähettämällä aamupäivän aikana koko työporukallemme, hallitusten puheenjohtajille sekä Yläkerran kollegoilleen rikinkatkuisen sähköpostin, jossa haukkui kollegansa maanrakoon ja väitti näiden toimineen oman tahtonsa mukaan, kuuntelematta häntä ollenkaan. Oli sekoittanut kiukkupäissään yhden olennaisen asian, nimittäin sen, että oli ratkaisevassa neuvottelussa itsekin mukana. Tämä sai kollegat näyttämään ääliöiltä ja varsinkin tilanteessa, jossa eivät pääse suoraan puolustautumaan. Toinen kun sattuu olevan lomalla ja toinen sairauslomalla.

Ratkaisuni kypsyi juuri silloin, sillä työpaikkamme Ammattiauttaja sattui olemaan juuri kyseisellä hetkellä, kun maili lävähti postilaatikkooni, paikalla. Näytin mailin hänelle ja kerroin asian laidan niinkuin itse sen olin paikalla olleena ja neuvottelussa mukana olleena nähnyt ja kuullut. Ammattiauttaja näytti totiselle. Totinenhan Ammattiauttaja on aina, mutta oli nyt vakavan totinen. Ei ollut ollenkaan mielissään. Työpaikallemmekin on juuri saatu jonkinmoinen tasapaino aikaan, ja kenelläkään ei ole ollut kränää keskenään ja asiat ovat hoituneet rypistelemättä. Eihän nokankoputtamisia ole toki vielä nytkään oman toimipisteen välisillä henkilöillä, mutta Ammattiauttaja fiksuna tietää, että tämä saattaa vaikuttaa ilmapiiriimme, sillä vastapelaaja(ni) näyttää ampuvan nyt pienillä, mutta erittäin kirpeillä panoksilla. Ammattiauttaja oli sen näköinen, että voi ei, nytkö se taas alkaa.

Avauduin vielä päivän mittaan toisellekin henkilölle. Sille, jonka tiedän ymmärtävän minua täydellisesti. Sille, joka tietää, miten ajatukseni toimii, ja miten prosessoin erilaisia tilanteita. Nimittäin tulevalle entiselle miehelleni. Keskustalu hänen kanssaan oli virkistävä ja vaikka hän oli parista yksityiskohdasta tilanteen selvittämiseksi eri mieltä, niin sain ajatuksiani ehkä pienenpieneen järjestykseen.

En anna maailmani kaatua tähän. Minua ei syytetä mistään, vaikka riita koskeekin minua ja aion pitää silmäni ja korvani auki ja puuttua asiaan vasta, jos oma tulevaisuuteni on vaakalaudalla ja jos mustamaalaus alkaa kohdistua myös minuun. Olen satavarma, että näin on parasta. Tämä riita ja erimielisyys ei ole minua varten, jotan päästän siitä kunniallisesti irti. En aio hypätä mukaan kärvistelyyn ja tilanteen kiristämiseen entisestään vain siksi, että minut yritetään väkisin vetää mukaan. Jos en riitele mieheni kanssa tilanteessa, joka on moninkertainen stressitekijä tähän pieneen eripuraan verrattuna, niin miksi riitelisin tästä asiasta.

Vaikka - myönnetään kyllä - että sanallisen arkkuni meinasin kyllä enemmänkin avata.

Asia käsitelty. Zürich kiittää, kumartaa ja hiljenee katsomaan, kun Suomi voittaa Venäjän kiekossa rankkarikisan jälkeen 3-2.

Näin olen lyönyt vetoa.


torstai 9. toukokuuta 2013

Taistelu Jääkarhusta - osa 2

Kohta tuulen viemää?
Viime aikoina uneni eivät ole olleet enää pitkiä ja eeppisiä, vaan hyvin lyhyitä ja ytimekkäitä. Usein heti unen jälkeen olen herännyt ja miettinyt, että pitäisipä taas muistaa aamulla. Tai miksiköhän en ole vieläkään hankkinut sitä jo useampaan kertaan harkitsemaani Unikirjaa sänkyni vierelle. Aamulla unesta on vain muisto, että jotakin on minulle muka jälleen näytetty. Aivan kuin menisi elokuviin, maksaisi täyden hinnan ja nukkuisi koko rainan ajan.

Viime yönä uneni oli lyhyt välähdys. Olin menossa huoneeseeni ja huomasin, että se oli täysin sekaisin. Mietin, kuka oli mahtanut käydä töllöntöissä.

Tähän uneen ei tarvita kauashakuista, symbolista tulkintaa. Aivan ilmiselvästi eilinen tilanne töissä on jäänyt alitajuntani perukoille sen lisäksi, että vaivaa myös tietoista ajatteluani. Tunnen oloni sotkuiseksi ja epävarmaksi siitä, että asioitani yritetään järjestää niin, että minulla ei muka olisi niihin mitään sanomista, ja että tilanteen sekavuus saa jälleen myös pääkopassani tiettyä epävarmuutta ja epäröintiä aikaan. Että olen tiskattavana, en tiskaajana.

Työsopimustahan en ole vielä allekirjoittanut, vaikka työt teoreettisesti alkoivat viikko sitten, käytännössä jo ennen sitä. Tiedän, että tämä on piireissämme ihan normaalia, sillä edellisenkin sopparin saamiseen meni muutama kuukausi aikaa. Siitä huolimatta tein työni ja palkka juoksi. Miksi siis huolestuisin tästäkään tilanteesta? Yksilöidyn tervetulokirjeen "pääkonttorista" sain tällä viikolla ja eläkekassa-asioita järjestetään täyttä häkää. Eli palkkakirjassa olen siis mukana kuukausipalkkalaisena, en enää pelkästään tuntityöläisenä ja tarvittaessa paikalle kutsuttavana.

Kuitenkin Pikku Pomoni hössötys sai miettimään, että entäpäs jos en allekirjoitakaan sopimustani, jos kerran näin vaikeaksi pitää yksinkertainen asia tehdä? Jos odotettavissa on tällaista jatkossakin, niin mikä olisi paras vaihtoehto: purra kaikki nielemättä? Niellä kaikki purematta? Näyttää kyntensä? Purra kyntensä? Purra kyntensä nielemättä?

Juuri kun olen saavuttanut elämääni jonkinlaisen tasapainon, en haluaisi lähteä sotkemaan jalkojen alle nätisti asettunutta mutaa enää uudelleen. Mielestäni on järjetöntä tehdä ongelma asiasta, joka ei oikeastaan ole edes ongelma. Ainiin.... En ole tainut vielä kertoakaan polemiikin syytä. Kokkaan lounaspöytää Alakerrassa torstaisin. Nyt kokkaan lounaspöytää myös Yläkerrassa, kerran kuukaudessa. Myös torstaisin. Valitettavasti.

Puheena on ollut, että keväällä Yläkerran torstai olisi kuukauden ensimmäinen. Mutta kesäkuussa kuukauden ensimmäisenä torstaina olen Suomilandiassa ja sijaiseni ei pysty kokkaamaan niin suurta määrää, kun Yläkertaan pitäisi. Yläkerran kuukausilounas on siis vaihdettu toukokuun viimeiseksi torstaiksi, kesäkuussa ei ole lounasta Yläkerrassa ollenkaan ja heinäkuussa kuukauden ensimmäisenä torstaina. Syksyllä pitäisi jatkaa niin, että lounas olisi kuukauden viimeisenä torstaina Yläkerrassa, muina torstaina Alakerrassa. Mutta. Pikku Pomoni mielenrauha järkyttyi siitä, että nämä kevään/kesän kaksi lounasta eivät ole määrättynä torstaina, vaan ihan mielivaltaisesti valittuina. Vaikka oli itse paikalla silloin, kun niistä sovittiin. Puhumme siis kahdesta päivästä kolmen kuukauden aikana. Syksyksi hänen mielestään pitäisi valita taasen joka neljäs torstai, mikä ei aina tarkoita sitä, että se olisi kuukauden viimeinen torstai. Nimittäin taitaa tapahtua peräti kerran, että kuukauden viimeinen torstai onkin viides.Vaikka tässä ylimenotilanteessa varmasti kaikille olisi helpointa muistaa: VIIMEINEN torstai. Joka neljäs torstai pitäisi katsoa kalenterista, laskea sormilla tai tulla vaan ihan randomina paikalle. Näin ainakin minun mielestäni. Ja tämähän sitten on koko tarinan ydin. Tarinan, jota selvittämään tarvitaan kahden toimipisteen hallituksen jäsenet.

Nätti, mutta myrkyllinen
Vaikka koko asia varmaankin selviäisi, kun istuisimme - Pikku Pomo, minä ja Yläkerran Pikku Pomo - yhden ainoan kerran saman pöydän ääreen, ei Pikku Pomoni halua näin tehdä. Tai mieluummin jopa niin, että omalle Pikku Pomolleni tehtäisiin nyt lopulta selväksi, että se olen oikeasti minä, joka tähän asiaan nyt enemmän vaikuttaa ja että kokoustaisin Yläkerran Pikku Pomon kanssa ja hoitaisin asian kuntoon kertalaakilla. Ihan siitäkin syystä, että oma Pikku Pomoni ei ole halukas itse neuvottelemaan asiasta Yläkerran kanssa, vaan mobilisoi asian muille: Isolle Pomollemme ja molemmille hallituksille. Mikä on mielestäni itsevarjelun liioittelua.

Asia olisi sillä selvä. Nyt siihen kulutetaan kaikkien aikaa ja energiaa ja tuntien organisaatiomme hitaat myllyt, aikaa saattaa mennä viikkoja. Voisin tietysti purkaa sydäntäni myös työpaikan ammattiauttajien kanssa ja katsoa, saisiko sitä kautta vähän nopeamman, järkevämmän ja imhimillisemmän ratkaisun. Mutta heilläkin kun on muutakin tekemistä, kuin oman työpaikan ryppyjen siloittelu.

Ja minä roikun sen ajan löysässä hirressä epävarmana asemastani. Jälleen kerran.

Kylläpäs taas nakin eteen rykäs.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Taistelu Jääkarhusta


Hetken jo luulin olevani Japanissa

Jaahas, tuli sitten ilmeisesti sohaistua mehiläispesää.

Minulle on jo tehty selväksi, että välit meidän työpaikan ja Yläkerran työpaikan välillä eivat ole parhaat mahdolliset. Yhteydenpito on välillä "vähän" huonoa, ja ihmisten väliset kemiat eivät välttämättä osu aina kohdalleen niinkuin pitäisi. Iso Pomoni sanoi silloin, kun päätös siirtymisestäni pääasiallisesti Yläkerran leipiin tehtiin, että tulisin nyt olemaan oma pomoni ja en olisi tilivelvollinen kenellekään. Saisin tehdä työaikapäätökseni itse ja kunhan hommat hoituu, ei kenelläkään ole väliin mitään sanomista.

Yläkerrassa ja meillä on Pikku Pomot olleet pari viikkoa lomilla (näillä leveysasteilla 2 viikon hiihtoloman lisäksi on 2 viikon kevätloma, jolloin työpaikoillakin on vähemmän väkeä) ja olen joutunut hoitamaan muutaman aikataulutushomman omatoimisesti. Lähinnä niin, että olen kertonut Yläkertaan, että pitäisivät hevosiaan vähän tiukemmin valjaista kiinni, ja että kaikkia suunnitelmia ei kannata lyödä lukkoon, ennekuin pystymme porukalla sopimaan asioista. Muuten karkaa poni lapasesta.

Näin on tehtykin. Valitettavasti nettisivuille on jäänyt muutama vanha tieto ja kuinkas kävikään, kun tähänastinen Pikku Pomoni näkin se? Sai hepulikohtauksen.

Tiedän, että nimenomaan hänellä on ollut kemiallisia ongelmia vastaavan yläkerran tyypin kanssa. Eivät ole tietyllä tasolla puheväleissä. Puhuvat siis kyllä toisilleen, mutta jotakin jää aina välistä pois. Nyt Pikku Pomoni alkoi lähestulkoon kiljumaan nenäni edessä, että miksi ihmeessä olen mennyt sopimaan asian ilman hänen suostumustaan. Olen kuulema HÄNEN projekstissaan ja ainoastaan kokkaan, en päätä asioista. Päätökset tehdään HÄNEN toimestaan, niin että oksat pois. Ja minähän olin sopinut yläkerran kanssa ainoastaan sen, että päätökset tehdään vasta sitten, kun kaikki ovat paikalla.

Tuohtuneena Pikku Pomoni soitti Isolle Pomollemme, vaati molempien paikkojen hallitukset koolle ja sanoi, että ei tämä homma voi nyt mennä näin. Soitti vielä Yläkertaankin, ja antoi näidenkin kuulla kunniansa. Myrsky vesilasissa on valmis. Kärpäsestä tullut Härkänen. Ja Jääkarhu on taas tulen ja jään välissä.

Pikku Pomoni on ylpeä siitä, että ei riitele kenenkään kanssa. Jaahas, no ei tietysti tarvitsekaan, jos tällaisesta pikkuasiastakin ensimmäinen toimi on hallituksen koolle kutsuminen ja asioiden selvittelyn siirtäminen toisille. Ja se, mitä itse sain niskaani ei ollut riitaa, ei. Eihän riitaa ole se, että toinen esittää mielipiteensä kuuntelematta toista ja hyväksymättä toisen mielipiteitä. Vain ja ainoastaan hänen mielipiteensä on oikea. Riitaa ei myöskään voinut tulla, koska en lähtenyt itse siihen mukaan, vaan kuuntelin Jääkuningattaren tyyneydellä koko liturgian, levitin hymyn naamalleni ja rauhallisesti sanoin, että viisainta on kuitenkin istua kaikki saman pöydän ääreen ja sopia asiat, niinkuin ne pitääkin sopia. Pikku Pomoni oli kuin tämä pikkujuttu olisi kuin maailman kaatava pläjäys ja Suuren Suuri Ongelma, kuten hän itse asian esitti. Minä olisin voinut suoralta kädeltä luetella kymmenen eri asiaa, jotka näkisin suurempana ongelmana.

Luulen, että kyseinen henkilö on luonteeltaan sellainen, joka haluaa sanoa asiaan kuin asiaan viimeisen sanan. Tulen hänen kanssaan todella hyvin toimeen, myöskin tämän epämukavan episodin jälkeen, mutta viimeaikoina olen kiinnittänyt huomiota juuri siihen, että hän siirtelee toisten järjestämiä asioita uudelleen, tekee tietyt imagolliset asiat normaalikäytännöstä poiketen, vaikka muut teemme aina samalla tavalla, ja sanoo jonkun huomautettua asiasta, että voihan nyt hänen juttunsa olla vähän eritavalla, ja muut saavat elää sen mukaan. Hän myös tietää kaiken kaikesta ja kommentoi aivan joka asiaa, myös sellaisia, jotka eivät hänelle kuuluisi. Ymmärrän, että hänen toimenkuvassaan tarvitaan juuri kyseisenlaista persoonallisuutta asiakkaiden kanssa toimiessa, mutta meitä työkavereita voisi kyllä kohdella vähän silkkisemmin hanskoin. Kompromisseja teemme me muutkin.

Olin ärsyyntynyt. Olin todella ärsyyntynyt pitkästä aikaa. Osittain siitä syystä, että vaikka Iso Pomomme olikin minulle sanonut, että olisin nyt oma pomoni, niin Pikku Pomo ei näytä asiaa hyväksyvän. Toki teen työtä hänen projektissaan, mutta kyseistä projektia ei olisi edes olemassa, jos minä en olisi täällä. Toisekseen, olen pääasiallisesti palkattu Yläkertaan, vaikka mieluummin Alakerrassa työni itsekin tekisin, ja yläkertalaisilla taitaa valitettavasti olla jonkinlainen etusija aikataulutukselleni. Tekisi mieli pestä käteni koko jutusta ja antaa molempien puolien riidellä kohtalostani keskenään ja olla puuttumatta asiaan sanallakaan, ennenkuin ovat päättäneet, kuka käskee ja mistä kana pissii. Toisaalta voin näyttää myös närhen munat ja sen, mitä on joutua tekemisiin skandinaavisen, itsenäisen naisen kanssa, joka ei purematta niele mitään. Naisen, joka on käynyt melkoisen itsenäisyystaistelun viime kuukausien aikana.

Taidan päätyä jälkimmäiseen. Kuitenkin oikeasti riitelemättä ja pakottamalla kaikki pyöreän pöydän ääreen ja olemaan puhumatta potaskaa toisistaan selän takana. Päätökset tehdään yhdessä, ei yhden ainoan henkilön toimesta. Ja minulla on myös sanani sanottavana, melkoisen suurikin niissä asioissa, jotka koskevat minua. Niih.

Töiden jälkeen oli pakko päästä liikenteeseen.

Tein normaalin kävelylenkkini kantakaupungin ympäri, vaikka tänään ei ollut kävelyn lempisäästäni, vesisateesta tietoakaan. Selkä tuli silti märäksi ja veikkaisin, että syynä oli kumma keltaianen pallo, joka taivaalta möllöttää. Tiedä sitten, mikä se on.

Vaikka ei ollutkaan ajattelulleni suotuisin ilma, niin sain kuitenkin vähän purettua kiukkuani ja ärsyyntymistäni tien päällä.

Duff  beer for me and Duff beer for you...
Kotia lähestyessä tuli jano ja kun muistin, että tänään pelattaisiin myös lätkää jossakin päin maailmaa, niin ostin vähän pelievästä mukaani. Päätöstä helpotti erään baarin ständissä ollut mietelause: "Egal, wie dicht du bist, Goethe war Dichter". Eli ihan hyvässä seurassa sitä oltaisiin.

Täältä juustomaasta kaksijakoisesti puolueellisesti katsottuna kisat ovatkin olleet melkoinen yllätys. Tässä kohta alkaa jo miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että loppupelissä pelaavat Sveitsi ja Suomi. Jos nimittäin Suomi parantaisi vähän peliotettaan. Krrhhhmmmm.... Lupasin jo jollakin heikolla hetkelläni, että ryntään tuossa tapauksessa katsomaan tavoistani poiketen pelin paikalliseen Pubiin, jossa erään suomalaisen avustuksella näkyy Suomen pelit ja muutama maamies onkin jo paikalla käväissyt. Omaan lätkähistoriaani kuuluu nuoruuden KalPan ja silloisen Neuvostoliiton (ja Suomen tietty) joukkueiden fanaattinen fanitus ja melkoinen kiekkohistoria on jäänyt selkärankaan. Viimeisinä vuosina tilalla on ollut jotakin aivan muuta, mutta tämän vuoden kisa-asettelu on saanut vanhoja tunteita heräämään. Niinkuin viimeisen vuoden tapahtumat muutenkin. Kumpi lienee suurempi syy, mää tiijä ja mää tiijä, mikä on lopputulos koko sopasta. Ripuli, jota olen tännekin suoltanut?

Tämä puari on kahden kirjaimen päässä siitä,
että uskaltaako edes mennä sisään
Tyttö on ottanut Venetsiasta tulomme jälkeen melkoisen kasvupyrähdyksen.

Seinällä olleet pikkukoirien ja pikkukissojen kuvat ovat vaihtuneet Black Veil Bridesin fanikuviin, pyytää isältään kyseisen bändin fanipaitaa, soittaa rääkymistä volyymit täysillä, leikkasi itselleen sivusiilin ja maalaa silmiensä ympärille mustat kajal-reunat sekä viilteli ja raspasi farkkunsa.

Tässä sitten äityli, jolla oli samanikäisenä kirkuvanpunainen kokosiili, mölytoosassa soi Hassisen Kone, Pelle Miljoona, Maukka Perusjätkä, The Clash ja The Police, jolla oli klooratut pillifarkut, maiharit jalassa, kahdet reiät korvissa, lautasella kasvisruokaa ja asenne kokolailla kohdallaa yrittää miettiä, miten saisi tyttärelle taottua päähän, että ei tuolleen, ei tälleen ja yritäs nyt tyttökulta ajatella vähän miltä näytät ja mitä teet. Ei siitä niiiiiin hirveän kauan ole ja muistan varsin hyvin, miten kaikki meni ja mitä seuraavaksi on odotettavissa. Kohta tyttö tuo näytille poikakaverin, joka ei missään nimessä sovi meidän muotteihin. Luultavasti fiininaamainen, löysä hirviö joka haisee testosteronille ja pierulle. Joo. Aivan varmasti sillä on myös mopo tai soittaa jossakin ihme bändissä, jonka tyypit näyttävät ihan hirveiltä ja kamalilta.

Niin se lapsi kasvaa ja nämä pyrähdykset tulevat aina ihan puun takaa ja odottamatta, vaikka niitä joka tapauksessa odottaakin.

Paikalliset manskut ovat saapuneet kaupan hyllylle.
Skumppa jäi ostamatta, vaikka kädessä jo olikin, kun
sattui tuo Duffi silmään.
Sitkeän Sissin blogista löytyi muuten pari Väestöliiton julkaisemaa kirjettä Petetylle ja Pettäjälle. Teksti kuulosti monella tapaa tutulle. Siitäkin huolimatta, että Väestöliiton kirjeissä oletuksena oli se, että pariskunta jatkaa elämäänsä yhdessä eteenpäin.

Sinulle, jonka puoliso on ollut uskoton
Sinulle, joka on ollut uskoton

tiistai 7. toukokuuta 2013

Kaipaus

Juuri kun olen selvinnyt pääsiäisangstistani, hyökkäsi kimppuuni uusi riesa: läheisyydenkaipuu.

Koko tämän kärvistelyvuoden olen yrittänyt selvitä ja selvinnytkin ilman tätä kaipuuta toisen iholla olemisesta.  Olen toki käynyt läpi täydellisen tunneskaalan mustasta vihasta vaaleanpunaiseen ihastumiseen - sanokaa vain tunne, niin kerron milloin, ja mikä sen väri oli. Olen saanut jääpuikkoja ja kylmää vettä niskaani, lämpimiä sanoja, jotka ovat valaisseet päiväni, vierihoitoa ja kaveruuttakin. Tämä kyseinen tunne on jättänyt minut kuitenkin tähän asti rauhaan.

Tiedättehän tunteen? Sen, että haluaa olla toista lähellä. Ihan vaan siinä lähellä, kuunnella sydämenlyöntejä ja hengitystä, tuntea lämmin iho, sanoa muutama harva sana ja vaan olla. Siinä. Lähellä.

En tarkoita sitä tunnetta, että ollaan toisen iholla, vaan sitä, että ollaan toisen iholla, toisen ihon alla, toinen on sama kuin sinä, ei ole välimatkaa, ei etäisyyttä, ei tunteita. Vain se, että ollaan. Siinä. Lähellä. Ja siinä on hyvä olla.

En tarkoita myöskään sitä tunnettä, että ollaan toisen iholla, toisen ihon alla, eroottisesti, mielessä vain se ajatus, mikä Matti Nykäselläkin aina oli (mutta hypätään nyt ensin kuitenkin). Vain sitä, että ollaan toisen lähellä fyysisesti ja henkisesti. Siinä. Lähellä. Ja siinä on hyvä olla. Molemmilla.

Ja siihen tilaan ja tunteeseeseen halutaan palata aina uudelleen. Vaikka mukana ei olekaan tunnetta. Tai no on tunnetta, mutta ei sellaista tunnetta, jota tunteeksi kutsutaan. Vain tunnetta siitä, että kaikki pysähtyy, kaikki on ajatonta. Kaikki on ollut näin tuhat vuotta ja tulee olemaan näin tuhat vuotta eteenpäinkin. Tai ehkä enemmänkin. Ollaan kaksi tuhatta vuotta. Siinä. Lähellä. Ja siinä on hyvä olla. Molemmilla. Eikä kumpikaan halua pois.

Nyt. Aina. Ja ikuisesti.


sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Yksikseskös yskiskelet

Uudelleensyntymisen aika?
Vapaa viikonloppu. Vapaa töistä. Vapaa perheestä. Vapaa velvotteista. Vapaa tekemään, mitä haluan. Kuulostaa hyvälle, mutta onko sitä?

Luulin jo tottuneeni yksinolemiseen. Siihen, että ei tarvitse tehdä tekemisistään tiliä kenellekään. Luulin jo tottuneeni siihen, että vapaina viikonloppuinani minulla on aikaa itselleni. Aikaa sille, mitä perheen muiden jäsenien paikalla ollessa en voi tehdä. Aikaa harrastuksille. Aikaa treenaamiselle. Aikaa meditaatiolle. Aikaa vain olemiselle. Aikaa.

Tämä viikonloppu iski kuitenkin vastaan kovemmin, kuin osasin odottakaan. Toki minusta tuntui hyvälle, että sain nukkua aamulla niin pitkään, kuin vain huvitti ja jaksoi. Toki oli kivaa se, että sain luettua pääsykokeeseen ihan rauhassa, kenenkään häiritsemättä kysymyksillään ja liikkumisellaan paikasta toiseen. Oli myös kiva käydä pitkästä aikaa katselemassa kevään vaate- ja kenkätarjontaa, vaikkakin olin päättänyt downshiftata shoppailuani säästääkseni pääomaa tulevaa varten. Shoppailu - vaikka en siitä vieläkään niin hirveästi pidä - kun on näyttänyt ryöstäytyneen hieman lapasesta viime kuukausina. On vaan tehnyt mieli näyttää vähän paremmalle, kuin entinen resuinen ja ryvettynyt kirpputoriminäni. Toki vieläkin pidän kirppareista, mutta sieltä hankitut vaatteet ovat kuitenkin... no, niin viimevuotta, että...

Downshiftaus meni pyllylleen ensin, kun piti käydä ostamassa kesäkengät. Piti saada samalla myös siisti toppi töitä varten. Sellainen, joka peittää käsivartta vähän pidemmälle, sillä tatuointini ei välttämättä tarvitse olla töissä esillä. Paikallinen muoti tälle kesälle näyttää kuitenkin suosivan hyvin lyhyitä hihoja ja toppien löytäminen on ollut kiven alla. Kun löytää yhden, on pakko ostaa. Vaikka se sitten olisi maitokauppareissulla Desigualin butiikista löydetty pienessä alessa ollut paita. Ja vaikka siitä tulee sitten huono olo jälkeenpäin, kun oli luvannut itselleen olla ostamatta tässä kuussa enää mitään ennen seuraavaa palkkapäivää ja taloudellisen tilanteen analysointia ja budjetointia. Olla ostamatta varsinkaan kenkiä ja vaatteita.

Downshiftingin saalista
Mutta pitkän kuivan, rahattoman kauden jälkeen erämää kaipaa piristävää sadetta. Näihin paitoihin oli kirjoitettu hintalappuun nimeni ja ne huusivat sitä niin lujaa, että koko butiikki raikui. Onneksi kukaan muu ei kuullut samaa kutsua ja onneksi kysymyksessä ei ollut Stockmannin Hullut Päivät, sillä silloin olisin joutunut tappelemaan kynsin hampain saaliistaan ja pökkimään mummoja kyynärpäillä pois edestään. Desigualilla kun on vähän huono tapa laittaa esille vain yksi kappale kokoaan. Ihan markkinointisyystä, tiedän, sillä seuraavana päivänä samaa kokoa löytyy kumma kyllä lisää. 

Niin ja onneksi ei käynyt samalla tavalla kuin viimeksi kokeillessani samaisessa butiikissa mekkoa, joka solahti päälle kuin rasvattu, istui päälleni aivan kuin olisi ommeltu suoraan paikalleen ja... ei lähtenyt kiemurtelematta ja hikoilematta pois päältä. Olisi ollut vähän noloa mennä kassalle: "Joo, en mä tätä taida ostaa, kun en viitsi joka kerta taistella sen pois saamisesta... Voisiko joku tulla avustamaan, että saan sen pois päältäni?" Ja sitten hymyillä hurmaavasti. Mitenkähän olisi rouvan käynyt?

Olen tykästynyt Desigualin mallistoon... Niinkuin muutama muukin, kuten valitettavasti olen jo huomannut. Kyseisen lafkan vaatteita kun alkaa näkyä joka nurkassa, vaikka butiikissa viimeistä numeroa hamutessaan tuntuukin, että niitä on myynnissä vain muutama kappale. Ja tietysti myös näitä paitoja tarvitsen, kuten jo sanoin. Tuota lyhyempihihaista myös. Se oli sielulleni.

Asiaan toki vaikutti myös se, että olin opiskellut juuri Platon valtioteoriaa, jota voi soveltaa myös yksittäisiin sielupahasiin. Platon sanoman olin tietysti sitten ymmärtänyt omiin tarkoituksiini sopivasti, eli oligarkia, maallisen mammonan tavoittelu ja rahanahneus olemalla nuukaakin nuukempi ja saita ei ole valtiolle eikä yksilölle hyväksi. Niih. 

Shoppailu ei auttanut nuukan minän huonon omantunnon lisäksi myöskään siihen minään, joka tunsi olevansa tänä viikonloppuna yksinäinen.

Olen useinkin yksin. Itseasiassa pidän yksinolosta ja en tunne itseäni yksinäiseksi. Viime kuukausien aikana olen oppinut jopa nauttimaan siitä täysin sydämin. Vappupuheemme tulevan entisen mieheni kanssa ilmeisesti kuitenkin herättivät erakon takaa henkiin läheisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta kaipaavan minäni. Sen, joka pelkää viettävänsä loppuelämänsä yksin vain muutaman ystävyyssuhteen varassa, ilman kainaloa, johon voisi käpertyä ja tuntea olonsa hyväksi ja kotoisaksi. Ilman toisen ihmisen henkistä ja fyysistä läheisyyttä, yhtenäisyyttä, joka parantaa kaikki haavat, laimentaa surut, moninkertaistaa ilot ja saa ihmisen tuntemaan olevan elossa.

Tiedän, että tunteita ei voi pakottaa. Tiedän, että täydellisen yhteisymmärryksen saavuttaminen vie vuosia. Tiedän, että se oikea tulee kohdalle, jos on tullakseen.

Tieto ei kuitenkaan täytä tyhjää sydäntä.