perjantai 24. toukokuuta 2013

Autolla ajetaan varovasti, ettei kaadu se kallis lasti

Rose is a rose is a rose
Viimeisestä autolla ajostani on tainnut hurahtaa tässä välissä yli neljä vuotta.

Korttini ajoin vasta kypsässä iässä vähän alle kymmenen vuotta sitten, kun maaseudulla asuessamme oli lähestulkoon pakko saada jonkinlainen kulkupeli alle. Tuli nimittäin siellä korvessa, jossa 20 kilometrin päässä olevaan lähimpään kaupunkiin meni pahimmillaan yksi linja-auto päivässä, takaisin tuli toinen, pysäkille 3 kilometriä ja juna kiersi mahdollisimman kaukaa, ajateltua sellaistakin asiaa, että mitä sitten, jos jotakin tapahtuu, kun perheen kortillinen ja autollinen ihminen on jossakin poissa tai on ihan pakko päästä pikaisesti jonnekin. Esimerkiksi ruokaostoksille.

Inssini ajoin sitten juuri noissa pienissä ympyröissä, väljillä teillä, joissa ei tarvinnut väistää ketään, kun suurimpana osana ajasta ei ollut ketään, jota väistää. Vähitellen totuttelin ajamisen saloihin ja ajelin pitkiäkin matkoja yhteen soittoon, sekä opin jopa nauttimaan ratin takana istumisesta. Ensimmäinen oikea kaupunkiajoni oli Kuopiossa, onneksi sen verran tutussa paikassa, että kaikki kaupungin yksisuuntaiset kadut eivät liiemmälti hämmentäneet.

Ajelin paljon messuille, parkkeerasin taskuihin, vedin normaaliin parkkiin auton pers takapää edellä aivan oppikirjan mukaan niin, että pääsin helposti ja nopeasti takaisin tien päälle sen suuremmin rypistelemättä. Uskalsin kiihdyttää tarpeeksi, en ollut enää se jonon viimeinen ja ohikin vedin tarvittaessa, vaikka ei edes ohituskaistaa löytynyt. Opin ajamaan myös erittäin taloudellisesti ja sain jopa jumalattoman pitkään ajaneelta mieheltäni humionosoituksen siitä, että bensankulutukseni satasella oli minimaalinen.

Ensimmäisellä ajollani Helsingissä olin kakat housussa, mutta selvisin hengissä. Ensimmäinen ajoni talven ensimmäisellä mustalla jäällä, etuvetoisella pakettiautollamme taasen ei sujunut oppikirjojen mukaan.

Pieneen alamäkeen ajaessani en huomannut, että jostakin syystä vaistomaisesti jarrutin vähän. Mopo auto karkasi lapasesta täysin ja alkoi heittelehtimään tien laidasta toiseen minun käännellessä rattia vastakkaiseen suuntaan. Tilanne oli kuin hidastetussa filmissä, mutta en saanut sitä hallintaani. Lopulta kaikkien vinkeiden ajatusten jälkeen päätin, että nyt vedän ihan suosiolla ojaan, sillä en aio ottaa siteä riskiä, että joku, pahimmassa tapauksessa kouluun menevä pieni lapsukainen, jää holtittoman pakuni pyörien alle. Niinpä painoin jarrut ja kytkimen pohjaan ja käänsin autoa tien sivuun. Se lähti sivuluisuun, nättiin sellaiseen ja päätyi erään tien varressa olevan talon porttipylväiden väliin. Tyylikkäästi sivuttain tasan tarkaan väliin, kolhimatta mitään. Ei autoa eikä porttia.

Kun sain hengitykseni vähän tasaantumaan, nousin autosta, kävin soittamassa talon ovikelloa ja kerroin, että vähän saattaa olla portilla outoja jälkiä, mutta mitään vakavampaa ei ole tapahtunut.

Sen jälkeen istuin takaisin pakuun, henkäisin syvään ja mietin, että miten hitossa minä nyt tästä pois pääsen, kun edessä on vapaata tilaa 10 senttiä ja takana saman verran. Siinä sitten veivailin jonkin aikaa ja kumma kyllä sain auton takaisin tielle, sen jälkeen kirkonkylälle ja takaisin kotiin.

Tuon pakun rattiin en enää sen jälkeen istunut.

Kun muutimme vähän isommalle paikkakunalle, ei tarvinnut enää istua kovin montaa kertaa toisenkaan automme rattiin, Helsinkiin muutettuamme en ajanut kertaakaan. Zürichistä ei kannata edes puhua, kun julkinen liikenne on niin paljon helpompaa käyttää, kuin oma auto.

Mutta sitten minut toivotettiin ruusujen ja pro seccon kanssa tervetulleeksi uuteen työpaikkaani. Se merkkasi samalla sitä, että nyt on pakko istua takaisin auton rattiin, kun ruokatarvikehankinnat täytyy hoitaa jollakin tavalla ja tukku on sen verran pidemmän matkan päässä, että pyörällä ei niin isoa tavaramäärää pysty roudaamaan.

Olen yrittänyt venyttää ensimmäistä ajoani mahdollisimman pitkälle, mutta nyt koitti se kauhujen päivä, että oli ihan pakko.

Olen usein miettinyt sitä, että en oikeastaan pelkää mitään. Voisin kävellä tulisilla hiilillä, voisin hypätä laskuvarjolla tai benjihypyn, en pelkää sosiaalisia tilanteita, vaikka usein niitä saatan vältelläkin, voisin mennä nakurannalle (en kuitenkaan viuhahtaisi, mutta sen takana on muut syyt kuin pelko), voisin tehdä sitä tai tätä, jos vain haluaisin. Pelko ei ole ollut minkään asian esteenä, muita syitä löytyy kyllä. Autolla ajamista olen aina pelännyt. En varsinaista ajamista, mutta ajamaan lähtemistä.

No niin, kun sitten ajamattomia vuosia on niin paljon takana, kannattaa valita hyvät puitteet ajolleen. Kuten esimerkiksi torstai-iltapäivän ruuhka-aika, vesisade, vieras auto alle, vieras kaupunki ja takana huonosti nukuttu yö. Alussa piti miettiä liikennesäännöt uudelleen. Kuka väistää ja ketä? Mitenkäs ne liikennesäännöt muutenkaan meni? Missä on jarru ja kytkin? Entä kaasu? Ja kuinkas niitä vaihteita vaihdetaan? Missä hitossa se peruutusvaihde on? Mistä löytyy vilkut? Entäs ajovalot? Mitenkäs raitiovaunuun pitikään suhtautua? Ja mitäs tietä minun nyt pitäisikään ajaa, että pääsisin parhaiten perille? Niin, ja olenkos minä ihan blondi?

Meni muutama minuutti, että sain peruutettua auton parkkipaikalta ulos. Ensimmäisissä liikennevaloissa tapoin tyynesti moottorin ja valo kerkesi vaihtua takaisin punaiseksi, kun avain ei suostunut kääntymään virtalukossa. Loppupätkä matkalla moottoritielle meni ihan ok, kaistan vaihto moottoritiellä myös ja pystyin jo vähän katselemaan takapeiliin ja sivupeileihinkin tuulilasin lisäksi.

Takaisin ajoimme (tuleva entinen mieheni istui kirjaimellisesti pelkääjän paikalla opastamassa ja henkisenä tukena) pienempää tietä, joka oli mutkaistakin mutkaisempi ja meni ylämäkeen. Siinäpä sitten mäkilähdöt ja vaihteiden käyttö saivat ihan uuden merkityksen, kun piti jyrätä kuuttakymppiä kolmosvaihteella ja potkua ei meinannut löytyä silläkään tarpeeksi. Yhden risteyksen missasin ja piti käydä tekemässä käännös vähän matkan päässä. Takaisin tullessa piti sitten tietenkin kääntyä vasemmalle ja tämä käännös oli sitten inssin painajainen: molemmista suunnista (minun lisäkseni) oli kääntyjiä vasemmalle, sekä suoraan ajajia. Satuin samaan aikaan risteykseen, kun vastaantulevalla kaistalla oli myös vasemmalle kääntyjä. Kun ajattelin, että nätistihän me sitten ajetaan limittäin, niin kuinkas ollakaan, tämän tyypin takaa puskee oikealta ohi suoraan ajava, joka meinasi vetää puskurinsa suoraan kylkeeni. Onneksi jarrutti kuitenkin ajoissa. Olisi jännä tietää, kumpi olisi ollut syyllinen, sillä hänellä tietty suoraan ajavana oli etuajo-oikeus, mutta kun penteles puski sieltä takaa oikealta toisen ohi.

Loppumatkan ajoin hitaasti ruuhkassa, risteyksissä ja liittymissä mentiin kollegojen kanssa vetoketjuna, josta Suomessa olin vain kuullut puhuttavan, mutta joka täällä on ihan tosi juttu ja annoin tilaa jalankulkijoille ja minulle annettiin tilaa kääntymisilleni.

Vähän meinasi illalla särky jyskyttää kallon pohjassa, mutta kädet eivät sentään vapisseet. Niinpä sitten maanantaina heitän saman reissun all by myself.

Kyl tää täst lähtee ja kohta oon ihan profi. Nyt sitten vain paikallinen kortti hakuun ja integroituminen paikalliseen ajokulttuuriin.

Niin juu joo. Miehen kommentti ajon jälkeen: Ihan hyvinhän se meni, vaikka olen paremmassakin kyydissä ollut.

No, olen minäkin paremmin ajanut. Tätä suoritusta ei olisi varmasti laskettu inssissä läpi.

Ei kommentteja: