maanantai 20. toukokuuta 2013

Jäi maailma paikoilleen


Tunnelin päässä oleva valo on downshiftaussyistä sammutettu...
Mutta tämän tunnelin päässä näkyisi olevan portaat ylöspäin.
Siitäkin huolimatta, että Ruotsi nöyryytti Suomea lätkän semifinaaleissa. Mikään ei ole niin paha, kuin hävitä Ruotsille. Olipa kysymyksessä vaikka urposarjan ensimmäinen peli, jolla ei ole missään ja millekään mitään merkitystä.

Siitäkin huolimatta, että myös USA nöyryytti Suomea lätkän pronssiottelussa. Vaikka ihan samahan tuo nyt on, jos ei kerta finaaliin, niin ei meille pronssikaan kelpaa. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoja.

Siitäkin huolimatta, että halavatun svedupellet nöyryyttivät myös Sveitsiä latkän finaalissa. Mikään ei ole niin paha, kuin hävitä Ruotsille. Vaikka kysymyksessä olisi lätkän mm-kisojen finaali, jossa pelaa joku muu kuin Suomi. Unelmafinaali olisi ollut Suomi-Sveitsi, mutta suomalaiset eivät hoitaneet osaansa sopimuksesta. Harmin paikka. Ja sitten menivät ja hävisivät myös sveitsiläiset, vaikka toisin oli sovittu sekin asia. Täällä kun jo touhuttiin kultajuhlaa Paradeplatzille. Juuri sinne, missä olisi ollut tuossa tapauksessa kultaa jalkojen alla ja kaulassa. Mutta kun ei, niin sitten ei. Ehkä ensi vuonna sitten. Joko Suomi tai Sveitsi.

Turnauskunto alkoikin olla ja tiukilla ja onneksi meillä on täällä vielä tänään maanantaina toinen helluntaipäivä. Jos ei heilaa helluntaina... Täällä onneksi saa vielä toisenkin mahdollisuuden, eikä kaikki ole yhdestä päivästä kiinni. Tänään sai siis toipua rauhassa kaikista pettymyksistä ja suunnitella uusia. Alkaen vaikka siitä, että ei heilaa helluntaina.

Päätin reippailla ja löytää kaupungistamme uusia maisemia. Ja niitähän löytyy. Ei tarvitse hirveän pitkälle samoilla, kun pääsee patikoimaan ihan kunnolla ja jos enemmän kiinnostaa sellainen urbaani vaellus, niin siihenkin on mahdollisuus. Juuri tästä pidän Zürichissä: aina löytyy uutta nähtävää, kun viitsii suunnata ne tossunsa sieltä Bahnhofstrasselta ja Niederdorfista johonkin muuhun suuntaan.

Paikallinen vastine Haltijametsälle ja
Paloheinälle: Irchelpark
Urbaanissa vaelluksessa on se hyvä puoli, että on lähes mahdotonta eksyä. Kaupunkia voi kierrellä tuntikausia etapilta toiselle ja aina tuntee olevansa sivistyksen keskellä, muita ihmisiä on ympärillä lähes koko ajan, liikenteen ääni kuuluu. Siitä huolimatta on vihreää, vehreää ja raikasta. Eikä tarvitse pelätä, että eksyessään joutuu viettämään yönsä sateessa jossakin kuusen juurella odottaen, että joku tulee pelastamaan.

Joskus nimittäin metsässä samoillessaan tuntee olevansa aivan yksin. Paikalla ei ristin sieluakaan, jokainen puu näyttää samanlaiselle ja tienviittoja ovat jotkut ystävälliset kanssavaeltajat vieneet esimerkiksi matkamuistona kotiinsa. Kun on vaeltanut epätoivoisena useamman tunnin tietämättä, missä oikeastaan on ja minne oikeastaan pitäisi mennä, saattaa iskeä epätoivo. Alkaa tulla nälkä. Vesi pullosta loppuu. Pissittää. Pitäisi päästä jo nukkumaankin.

Been there. Done that. And I am never going back again! Ehkä.

Tietääkseni olen kuitenkin tähän mennessä löytänyt tieni aina kotiin. Mutta vain tietääkseni.


Tienhaara

Tiesittekö, että Valkoisella Talolla on myös tämmöinen funktio?
Tämä tienhaara muuten sai pari ylimääräistä ajatusta pyörähtämään pääkopassani ja palasin jälleen kerran ajassa taaksepäin. Olen nimittäin vuonna.... jaahas, kirves ja kuokka... nakit ja muussi... No sanotaan vaikka, että muutama vuosi sitten seisonut nimenomaan tässä tienhaarassa henkisesti.

Olen lapsesta asti halunnut eläinlääkäriksi. Haluan vieläkin. Mutta tie katksesi minulta siihen, että tyrin lukiossa pitkän matematiikkani aivan täysin penkin alle ja ilman matematiikkaa on turha kolkutella eläinlääketieteellisen tiedekunnan oville.

Niinpä sitten itseäni etsiessäni kävin ammatinvalintapsykologin testeissä. Ehdoton ykkösammatti, joka sopisi kuulema minulle kuin nakutettu psyykkisten ominaisuuksieni vuoksi (analyyttinen, totuutta etsivä, omatoiminen... ja tietysti fiksu ja filmaattinen) olisi - ta-daa - patologi ja kuolemansyyn tutkija. En tiedä mistä peukalostaan tuo psykologi tuon vaihtoehdon imi, mutta se naurattaa vieläkin. Ja mielestäni ei ole kuitenkaan ihan tuulesta temmattu ajatus. Luulen, että oikeasti saattaisi sopiakin hipiälleni. Mutta ei matematiikkakyvyilleni. Törmättiin nimittäin samaan esteeseen, josta ei pääse yli, ympäri tai ohi. Kapasiteetti ei riitä niiltä osin. Funktioita ja derivaattaa kun ei ole kukaan vielä tähän mennessä pystynyt minulle rautalangasta vääntämään.

Kotiin palattuani olikin sitten hyvä miettiä suhtautumistani Superdieettiin. Kaikesta yrityksestäni huolimatta se ei tunnu olevan minun juttuni. Ensimmäiseen pulmaan törmäsin jo ensimmäisenä päivänä, kun huomasin, että ohjelman salitreeni on turhankin kevyt omaan treeniini verrattuna. No, toki aina saa soveltaa ja vetää oman tuntemuksensa mukaan, mutta siitä huolimatta asia jäi kaivelemaan ja päätin antaa sen hautua jonkin aikaa. Seuraava ongelma olikin sitten ruokailu. Kasvissyöjänä en pysty toteuttamaan ruokaohjelmaa juuri sellaisena, kun se annetaan, vaan joudun soveltamaan. Ja koska ruokavaliostani puuttuu jo alunperinkin niin monta elementtiä, onko järkeä lähteä eliminoimaan vielä niin paljon muuta, joka tasapainoisuuden ja terveellisyyden vuoksi kuuluisi lautaselleni: palkokasvit, pähkinät, viljatuotteet. Tiedän itse sanoneeni, että Superdiettin kesto, 6 viikkoa on lyhyt aika elämässä, mutta entäs kun syödä pitää senkin jälkeen? Mitä sitten, kun pitää palata sellaiseen ruokavalioon, jota voi hyvillä mielin noudattaa koko loppuelämänsä? Niinpä olen pikkuhiljaa ottanut järjen käteeni ja tullut siihen johtopäätökseen, että taidan antaa tämän projektin jäädä jo alkumetreillään ja jatkan omaa saliohjelmaani, "varastan" kahvakuulatreenin Superdieetiltä ja kiinnitäin syömiseeni huomiota muulla tavalla. Ehkä vähän Superdieetin ohjeita sinnepäin noudattaen.

Ja FitFarmihan ei siinä tapauksessa ota mitään vastuuta.

Sovitaan sitten niin. Mieluummin näin, kuin huono olo ja epäonnistuminen.

Urbaani metsä: Fox Trail









Ei kommentteja: