keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Vappupuheita

Vappujuoma a la Venezia: Ruusulikööri
Zürichissä vappua ei vietetä samoissa mittakaavoissa kuin Suomessa. Toki vappu on täälläkin ainakin osittain vapaapäivä - kaikissa Sveitsin Kantooneissa ei ollenkaan - ja vapunaatto on ihan normaali duunarin hikipäivä. Koska nyt kuitenkin olimme Suomessa 13 vuotta ja siinä ajassa mieheni oppi suomenkielen lisäksi myös muutamia huonoja suomalaisia tapoja, niin päätimme korkata vähän viiniä ja ruusulikööriä juhlan kunniaksi. Italiasta tuomani ruusulikööri ei kuitenkaan miehelleni maistunut - kas kummaa - mutta minulle kuitenkin.

Liköörissä on pohjana grappa, tuo viinin rypälejätteestä tehty viina, johon on lisätty rutkasti sokeria ja ruusunlehdistä uutettua makua. Maistuu ihan makealle ruusuvedelle ja -no melko neutraalille grappalle.

Pääsimme sitten pitkästä aikaa jutun juuresta kiinni ja päätin kysyä mieheltäni suoraan, oliko hän ajatellut Kossisen Hanea jo aikaisemmin avioliittomme aikana. Olen nimittäin tässä kuukausien saatossa oppinut tietämään sen, että mieheni tuntee olevansa Kossisen kanssa kuin luodut toisilleen. Ja Kossiselta tiedän, että heidän välirikkionsa oli ihan Kossisen aiheuttamaa, sillä siinä vaiheessa, kun olivat seurustelleet yli 20 vuotta sitten, Kossisella oli jo 2 lasta ja kertoi olleensa niin keskellä tavallista perhe-elämää 10 vuotta miestäni vanhempana, että ei voinut riistää mieheltäni nuoruutta ja kaikkea sitä, mikä tällä oli edessään. Mieheni oli tuolloin 19-vuotias, Kossinen 29. Jollakin tavalla ymmärrettävää, mutta toisaalta sitten taas... no joo.

Mieheni oli ajatellut Kossista säännöllisesti, kaivannut tätä varsinkin silloin, kun meillä meni normaalin avioliiton tapaan välillä huonommin, ja kuulema oli miettinyt myös sitä, että oma liittomme ei todennäköisesti tule kestämään koko loppuelämää. Minussa häntä oli kiehtonut vapaus, rakkaus matkustamiseen ja seikkailunhalu, yhteisymmärrys ja ajattelun samankaltaisuus. Kossinen oli kuitenkin hänen suuri rakkautensa ja kun he kohtasivat uudelleen, asia oli miehelleni täysin selvä: siinä täytyy olla rakkautta, siinä täytyy olla unelmaa, mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa...

Mieheni sanoikin, että tästä erosta pääsen kertomaan kaikenlaista legendaa, mutta sitä en koskaan pääse rehellisesti sanomaan, että paskahousumieheni vaihtoi minut 25-vuotiaaseen tytönheilakkaan, joka oli vietellyt hänet nuoruudellaan ja raikkaudeddaan, sillä vaihto tapahtui -ja tämä käsi sydämellä: mieheni omin sanoin - 10 vuotta vanhempaan akkaan. 

Puhuimme tästä menneestä vuodesta, kaikesta, mitä kumpikin on käynyt läpi. Kerroin siitä, miten olen päässäni välähdyksittäin elänyt lähes koko elämäni uudelleen, miettien asioita, joita olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kerroin peloistani, siitä että pelkään jääväni loppuelämäkseni yksin ja hautautuvani vaikka jonnekin nunnaluostariin, kun mitään muutakaan vaihtoehtoa ei enää ole tarjolla. Kerroin siitä, että tunnen olevani saamaton. Että olen aikaisemmassa elämässäni hoitanut paljon asioita itse ja omatoimisesti, porannut reikiä seinään tauluja varten, vaihtanut rikkoontuneen pyöränrenkaan, koonnut huonekaluja ja vaikka mitä. Mieheni sanoi, että hän kyllä tulee auttamaan minua, jos on tarvis, mutta sanoin siihen, että ongelma onkin juuri se, että koen olevani tällä hetkellä avuton, sillä olen tottunut siihen, että hän on aina paikalla hoitamassa kyseiset touhut.

Sitten mieheni pamautti pommin.

Sanoi, että olen nyt paljon paremman näkönen ulkomuodoltani ja vaikutan tasapainoisemmalle ja hyväntuulisemmalle. Tämän hän pitää merkkinä siitä, että ratkaisu siitä, että tulen tänne ennekuin hän kertoo löytäneensä suuren rakkautensa uudelleen, oli oikea. Myönsin, että olen viime aikoina ollut täysin samaa mieltä. Oli oikein jäädä tänne.

Tähän mieheni tokaisi: "Olet tällä hetkellä niin puoleensavetävä, että varmasti jos menisit ulos kadulle ja pyytäisit ihan ketä vaan lähtemään mukaasi, tämä seuraisi sinua. Ei sinun tarvitse pelätä yksinjäämistä. Sinut ottaisi ihan kuka vaan..." Ei kuitenkaan tarkittanut sanoillaan sitä, että olisi palaamassa häntä koipien välissä takaisin luokseni. Itseasiassa juuri päinvastoin. Mutta minulla meni ruusuliköörit väärään kurkkuun ja sanoin, ettei tuo nyt pidä paikkaansa. Mies pyysi katsomaan peiliin. Sanoin, että niin teen joka aamu, ja sieltä katsoo takaisin elefantin perse. Mies tokaisi siihen sitten, että älä nyt loukkaa hänen makuaan. Ei hän olisi elefantin perseen kanssa ollut naimisissa lähes 20 vuotta.

Mutta missä on sitten se jono oveni takaa? Miksi ikkunani alla ei lauleta serenadeja, jos niin vetävä olen?

Toisaalta: jonoa en tarvitse oveni taakse. Yksi ainoa henkilö riittäisi.

Mutta tämä ei taida vetävyydestäni olla samaa mieltä. Tai siitä ei hänelle ole vielä kerrottu.

Ei kommentteja: