maanantai 17. kesäkuuta 2013

Pääsiäisen vastaisku

Niinhän siinä sitten kävi, etten päässyt mustelmilta tänäkään pääsiäisenä.

Kuten tätä blogia seuranneet tietävät, kärsin vakavanoloisesta, kroonisesta pääsiäisangsitsta. Angstiin minulla on ihan pätevät syyt, sillä pääsiäinen ei näytä kohdallani menevän koskaan muuhun kuin hukkaputkeen.

Elämäni pahimmat menetykset olen kokenut pääsiäisen aikoihin. Tänä vuonna kaikki näytti menevän hyvin. Mitään dramaattista ei tapahtunut, sain ainoastaan sielulleni tuunausta muodossa jos toisessakin. Ajattelemisen aiheita riitti, sekä ennen, että jälkeen varsinaisen pyhän. Itse pyhien aikaan rauhoituin ja sain jalat jälleen alleni. Siis niin, että seisoin niillä...

Mutta pääsiäiselläpä olikin jotakin takataskussaan: Kreikassa nimittäin (kuten myös Venäjällä) vietetään ortodoksista pääsiäistä parisen viikkoa myöhemmin, kuin me muut pakanat tai protestantit muualla Euroopassa.

Kuinkas ollakaan, Alfan ryhmä rämän työ-/lomamatka Kreikkaan sattui juuri ortodoksiselle piinaviikolle.

Näen sieluni silmillä, miten kaikki on tapahtunut siellä henkevässä ilmapiirissä ja juhlien keskellä. Alfa on jutellut heidän elämäntilanteestaan Tyttöystävän kanssa. Sitten on maisteltu vähän viiniä ja juteltu vähän lisää. Käyty auringossa rannalla ja juteltu. Käyty rannalla, maisteltu vähän viiniä ja juteltu vähän lisää. Annettu auringon pehmittää vähän päätä. Ja viinin. Lopulta on tultu siihen tulokseen, että hei, mehän ymmärrämme toisiamme, maisteltu vähän viiniä ja vahvistettu tieto, että hei, meillähän synkkaa.

Kotiin palattua on jouduttu sitten vähän miettimään, miten asia hoituu eteenpäin. Sitten on otettu vähän viiniä ja mietitty vähän enemmän. Kunnes sitten on päätetty, että pari kuukautta tapahtuman jälkeen julkistetaan koko tilanne, ettei juorueukot pääse ihmettelemään, että mistäs nyt tuulee. Tai ettei tarvitse harjoittaa mitään salarakassuhdetta.

Jääkarhulle tuli yksi syy inhota pääsiäistä lisää. Mutta seuraavaanhan on vielä aikaa, joten laitetaan asialle toistaiseksi piste.

Facebookinkin tuli sopivasti päivän mietelauseeksi: "Älä kerro Ganeeshalle, miten suuria ongelmasi ovat. Kerro ongelmillesi, miten suuri Ganeeshasi on!"

Piste.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kafkan lapanen... eiku mopo... eiku moottoripyörä

Oletteko ennen nähneet Jääkarhun keitettyjä aivoja? :)

Tuolla pari kuukautta sitten sain elämääni kaikenlaisia kerteitä, ja eräs lukijan kommentoi päivän tapahtumini, että alkaa olla jo varsin kafkamaista koko touhu. Vastasin siihen kokonaisen tarinan verran, että kafkaton elämä ei minulta onnistu, vaikka kuinka yrittäisin. Olen Kafkan kanssa henkisesti naimisissa.

Myös tänään, pyhän sunnuntain kunnaksi sain järjestettyä itseni tilanteeseen, joka sai taas miettimään sitä, miten joillekin annetaan kaikki lähestulkoon yrittämättä - tai no siltä näyttää - mutta toiset kulkevat pisteestä a pisteeseen b käyttäen kaikki aakkoset sillä välillä. 

Näpräilin eilisen päivän ja tämän aamun Apéro-pöperöitä erääseen tapahtumaan, jossa myös mieheni olisi työkaverinani, sekä Alfa pyörimässä jaloissa.

Yleensä Alfa on käynyt näinä päivinä moikkaamassa minua keittiössä ja kysymässä, onko kaikki ok. Ymmärrettävistä syistä tänään ei näin käynyt. Sen sijaan hän pyöriskeli tapahtumassa uuden tyttöystävänsä kanssa. Tämä näytti olevan heidän ensimmäinen virallinen yhteinen "edustuksensa". Olin pudottaa slmät päästäni, kun näin Tyttöystävän. Olen tottunut siihen, että hän on vakavanoloinen, pukeutuu värittömästi, näyttää vähän harmaalle hiirulaiselle ja sille, että voisi purskahtaa itkuun hetkellä millä hyvänsä. Tänään hänellä oli muotoon leikatut, värjätyt, laitetut hiukset (värisävy samantyylinen blondiraitainen kuin minulla!!!), meikkilaukkukn oli aamulla löytynyt jostakin kylpyhuoneen nurkasta, vaatteet olivat hiirulaistyylistä poikkeavat: kiiltävää silkkiä ja helmetkin kaulassa, ja hän kieriskeli silmäätekevien (lue: työpaikkamme hellituksen) ympärillä hymyillen, melistellen ja keikistellen.

Ette arvaa, ketä otti päähän ja aika mahtavasti! Kuka oli myrtsinä? Kenelle ei aurinko paistanut, vaikka se porotti suoraan ulkona olevalle Apéro-pisteelleeme yli 30-asteen hellettä luoden ja alkoi keittämään pääni lisäksi myös useamman tunnin näpräämiäni pikkupurtavia. Ihastuneen naisen tuntomerkit, ilman muuta. Molemmissa tapauksissa. Tarjoilupuolella puolestaan myös pettyneen naisen, mutta onneksi osaan jo peittää pettymykseni miljoonan dollarin hymyn taakse, miettien sitä, että tilanne oli kuin suoraan Bridget Jonesin elokuvasta: minä kuin Bridget, itsensä verbaalisesti ja tilannekoomisesti nolaava, rakkaudennälkäinen rämäpää ja Tyttöystävä kuin Natasha, viileä ja tyylikäs sosiaalisen ympärstön hyväksymä Alfalle sopiva vaimoehdokas. 

Ajattelin: kuole! Mutta eipä kuollut. Vieläkään ei näköjään pysty eliminoimaan ketään pelkän ajatuksen voimalla. Vai eivätkö aivoni olleetkaan tarpeeksi terävät pitkän iltatyön ja aikaisen aamuherätyksen vuoksi? Olisiko tarvittu järeämpiä aseita, kuin tylsistynyt pääkoppani? Vai olisiko pitänyt poistaa se alumiinifolio pipostani? 

No mutta sitten, kun tilanne ei jäänytkään tähän. Mieheni toi nimittäin mukanaan juhlaan Kossisen pojan. Vähän ujohkon, mutta toisaalta lievästi ylivilkkautta osoittavan, omaa tytärtämme pari vuotta nuoremman pikkupojan, joka välillä auttoi tarjoilussa ja lasien ja roskien siivoamisessa, välillä istui pöydän alla potkittavanani ja välillä leikki roskapihdeillä nostellen laseja niillä niin, että piti jo kieltää.

Juurikn näin. Kafka olisi varnaan kääntyllyt kyljeltä toiselle levottomana haudassaan, jos paikalla olisi ollut vielä Kossinen itse. Toki sekin päivä koittaa velä.

Teki mieli vetää sellaiset pienet, seitinohuet, ranskalaistyyliset iltapäiväkännit, mutta jätin tällä kerralla välin. Jääköön odottamaan Prnsessan vierailua viikon päästä ;)

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Sinisellä harsitut housut


Hyytävää...
Toinen irroittautuminen.

Päivälleen 11 kuukautta ensimmäisen jälkeen. Eihän näitä kahta tilannetta voi tosissaan verrata toisiinsa, kun ensimmäisessä irtautumisessa oli kyse lähes 20 vuoden kumppanuudesta ja toisessa alle vuoden - ehkä lähempänä puolta vuotta - kestäneestä kissa ja hiiri lekistä.

En tiedä, mikä tilanteessa on tällä kerralla pahinta: sekö, että jo toivoa saanut tunne-elämäni sysättiin jälleen kerran mustaan aukkoon, jonka pohjaa ei näy ja matka on luultavasti pitkä, vai se, että tunnen itseni noloksi. Noloksi siitä syystä, että näen itsen yhtenä Alfan ympärillä pyörineistä naisista, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen Alfasta huolehtimisen hänen eronsa jälkeen noin 8 vuotta sitten. Luulin olevani tuosta sekalaisesta sakista hieman paremmin erottuva, vähän mielenkiintoisempi, vähän varteenotettavampi, mutta ilmeisesti olen koko ajan ollut kuitenkin samaa ympärillä pörräävää naismassaa. Luultavasti Alfa on tuntenut itsensä imarrelluksi, mutta nauranut salaa partaansa: ha-haa, taas yksi koukussa.

Toisaalta, tunnen itseni melkoisen hyvin ja olen ammatissani oppinut tulktsemaan myös muiden ihmisten tunteita. Ihmettelen sitä, että olen voinut erehtyä näin totaalisesti. Vaikka olinkin haavoittuvassa tilassa ja herkkä kaikelle ystävyydelle, niin siitä huolimatta olen yrittänyt pitää järkeä päässä ja pökkiä Alfaa pääsemästä liian lähelle. Kunnes jossakin vaiheessa annoin periksi ja päästin tunteitani näkyville niin paljon, kun se tilanteessamme oli mahdollista: minä vielä naimisissa ja hän silmätikkuna muista syistä. Olin tulkitsevinani lämpimiä tunteita ja tiivstä ilmaa lähekkäin seisoessamme.

Jossakin vaheessa tunsin Alfan suhtautumisen muuttuvan kylmemmäksi, sanat tylyimmiksi ja käynnit työpaikallani harvemmiksi. Kun nyt jälkeenpäin ajattelen, tämä kylmeneminen tapahtui vähän ennen tuota työ-/lomamatkaa, jonka viralliset arvontatulokset heittivät hänet toisen naisen syliin.

Oliko näillä kahdella vispilänkauppaa jo paljon aikasemminkin ja antoiko Alfa tarkoituksellisesti minun jatkaa omaa peliäni ajatellen, ettei siitä ole mitään haittaakaan. Kun sitten toinen nainen oli saatu haaviin, oli minun pelilleni laitettava piste, ettei synny väärinkäsityksiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vaikka näin olisikin, niin siitä huolimatta ei tarvitsisi olla niin jäätävä ja kylmä. Olla aivan kuin olisin pelkkää ilmaa ja jättää sanat vain niihin muutamaan pakolliseen, joita sosiaalinen etketti vaatii. Voisi melkein sanoa, että Alfa on muuttunut, no jaa - epäystävälliseksi.

Vai olisiko sittenkin ollut niin, että 8 vuoden takaisen eronsa jälkeen kenenkään kanssa tiettävästi seurustelematon Alfa sai tunteensa auki juuri minun vuokseni? Ehkä hän alkoi pitkästä aikaan miettimään sitäkin mahdollisuutta, että voisi jakaa elämänsä jonkun kanssa. Ehkä hänellä olikin tunteita myös minua kohtaan. Kuulemani mukaan ilma välillämme oli eräässä tilanteessa käsin kosketaltavaa. Ehkä juuri tästä syystä hän yrittää ottaa välimatkaa - niin pitkää kuin mahdollista.

Ehkä hän oli avautunut ihastumiselle ja rakastumiselle, ja juuri siinä vaiheessa kurvasi toinen nainen puun takaa kyynärpäitään käyttäen ja Alfa oli mennyttä miestä.

Tiedän naisen. Hän on samantapaisessa tilanteessa kuin minäkin: juuri eronnut miehestään. Meistä poiketen hänen eronsa on ollut riitanen ja ex-mies on jopa uhkaillut fyysisesti ja riitauttaa kaikki asiat, mitä heidän välillään yritetään sopia. Nainen on herkkä, hento ja minuun verrattuna värittömämpi, enemmän avun tarpeessa. Sulautuu massaan paremmin kun minä, joka yrittää kokoajan ympyränä päästä neliskulmaisista rei´istä sisään. Minä voin olla vakeampi pala purtavaksi kuin tämä potentiaalisesti ehkä paremmin Alfalle sopiva nainen.

Olipa asia sitten niin tain näin, koko prosessi saa jälleen aivosoluni liikkeelle ja mietin sitä, miten ihmeessä toisille ihmisille jaetaan koko ajan huonot kortit käteen? Vaikka yrittäisi pelata niillä rehellisesti ja parhaimpansa mukaan, ja vaikka peli välllä näyttääkn luistavan parempaan suuntaan, niin aina joku ennättää vetää sen Ässän tai Jokerin hihastaan ja romuttaa koko rakennetun pelin. Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan, mutta kyllä minusta nyt tuntuu, että juuri yrittänyttä laitetaan. Ja pahasti. Ja koko ajan.

Pitäisi varmaan heittäytyä ihan tekemättömäksi. Antaa vaan kaiken olla ja jättää taistelut pyörremyrskyä ja tuulimyllyjä vastaan kokonaan unholaan. Pystyisikö tälläinen tuulella ratsastava siihen?

Luultavasti ei. Vaikka kuinka yrittäisi.



Niin muuten, näin tuossa vähän ennen koko episodia unen, jossa näin Alfalla jalassaan housut, jotka oli paikattu harakanvarvasompelein sähkönsinisellä langalla. Metin unessani, että olikohan Alfa yrittänyt paikata housunsa itse.

Se, joka tuntee yhtään Freudin unien tulkintaa, saa nauraa nyt partaansa. Mitähän se ompeleminen merkkasikaan?

Ja ne jotka eivät tiedä, saavat Googlettaa.

Jes. Myönnän. Olen ilkeä. Mutta tämä onkin "sallittu alle 18-vuotialle-blogi"...

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Ainiin joo, tuli mieleen vielä...

...että kylläpäs muuten alitajunta heitti eilenkin pari osuvaa lausahdusta jostakin mielen perukoilta, jotka tämän päivän tapahtumia miettiessä pistävät miettimään, että mistä ihmeestä ne tulivat:

"Vapaus, on suuri vankila.
Rakkaus, vain pelkkää unelmaa.
Ystävyys, joskus vaikeampaa kuin yksinäisyys."

Lauleskeli Pelle Miljoona pääkopassani eilen, kuin salaman sinne iskemänä.

Eikä tämä tuntemattoman lausahdus paljoa siitä kalpene:

Jos haluat elämääni - ole hyvä, ovi on auki!
Jos haluat pois elämästäni - ole hyvä, ovi on auki!
Mutta älä ihmeessä jää seisomaan kynnykselle, sillä tukit tien kaikelta ulos ja sisään menevältä liikenteeltä!

Ja Alfahan tunnetusti hoitaa homman heti, eikä viidestoista päivä (vaikka sekin aika lähellä olisi ollut...)

Onkohan missään alumiinifolioita alennusmyynnissä, kun pipo näköjään kaipaisi jälleen vuorausta.

Mikä ei tapa, se vain vit...ketuttaa

"Tohon suuntaan, tolvana!"
Mä oon hyvä!

Mä  oon siis todella hyvä, mitä tulee toisten ihmisten tunteiden vaistoamiseen, sekä tulevien tapahtumien arvaamiseen jo ennenkuin kukaan muu niistä varsinaisesti tietää. Kuudes aistini, vaistoni pelittää ihan loistavasti ja alitajuntani kertoo minulle koko ajan tulevaa, kun vain malttaisin siihen uskoa. Mulle voi siis ojentaa jälleen kerran sulan hattuuni, sinne eilisen sulan ja  sen kukan viereen. Ja iiiiisooooon sellaisen. Sellaisen, joka loistaa mahdollisimman kauas ja kauan, eikä päästä edes minua unohtamaan, että minussa olisi joko psykologin tai ennustajaeukon ja noidan ainesta.

Juuri kun olin eilisessä postauksessa hehkuttanut lähentymistäni Alfan kanssa, sain tänään kokea melkoisen yllätyksen. Kokoustimme tänään taas vähän isommalla porukalla, ja toimintamme avoimmuuden vuoksi ja juoruilun välttämiseksi tietyt asiat pyritään kertomaan niin totuudenmukaisesti kuin mahdollista. Ettei kenelläkään ole jälkeenpäin sanomista, että jotakin on salailtu, tai että jokin tietty asia herättäisi kulmien kohottelua tai juorueukkojen spekulointia niin, että kenelläkään ei pysy asian totuudenmukaisuus enää muistissa.

Alfa oli loma-/työmatkalla muutaman asiakkaamme kanssa huhtikuun lopussa. Aloitti kertomaan, että kyseisen matkan tarkoitus oli osittain lähentää yhteisöämme ja että niin oli nimenomaan käynyt. Hän kuulema on virallisesti nyt pari erään mukana olleen henkilön kanssa.... What the fuuuuuuusk ja voehan isoveeee... Enhän minä ollut siellä mukana! Siis mitä ihmettä? Siis ihanko oikeasti? Siis kuinka näin pääsi tapahtumaan? Ja mitä oli se tee ja sympatia, jota olen viime aikoina saanut? Se avoimmuus ja ystävällisyys, jota olen kokenut?

Siis niin joo. Olen siis vaistonnut Alfan rakastumisen. Olen nähnyt kiillon silmissä. Hymyn huulilla. Haaveilevat puheet. Omassa haavoittuneessa tilassani olen luullut, että ne ovat kohdistuneet minuun. Olen tulkinnut tilanteet, kädenpuristukset, ystävälliset sanat ja kannustukset aivan väärin. Tottakai Alfa on kannustuksensa ja ystävällisyytensä aivan varmasti tarkoittanut minulle, mutta taustalla on ollut muitakin tunteita, tosin toista henkilöä kohtaan, ja olen sekoittanut kahdelle eri naiselle tarkoitetut fiilarit vain itseeni kohdistuvaksi.

Toki alitajuntani on saanut myös toisenlaisia viestejä, kylmyyttä ja viimaa niskaan. Järkeni vain ei ole ottanut viestejä todesta, vaan on väkisinkin kaivanut verta nenästä jatkamalla pakonomaisesti mielessäni tarinaa, jolle on tullut loppu jo aikoja sitten.

Tai kysymyksessä on ollut tarina, joka ei ole oikeasti edes alkanutkaan muualla kuin mielikuvituksessani ja elänyt ystäväni kanssa heittelemissämme sähköposteissa. Eihän toki, ei meikäläisen järki mitään epäilyjä ota vastaan. Ei missään nimessä. Se on mieluummin pitänyt kiinni valheellisesta mielikuvasta, joka on tuonut hyvän mielen ja kantanut elämääni jotenkin eteenpäin. En tiedä miten syvällä pohjamudissa rypisin vieläkin, ellen olisi sekaantunut tähän tunteiden myllerrykseen - vaikkakin myllerrys oli pelkkää harhaa ja... niin - ironista kyllä - platonista.

Myönnän, että kylmä käsi kävi puristamassa vatsaani myös tänään, niinkuin vuosi sitten. Ei niin tiukasti ja käsikin oli pienempi, mutta silti. Pari tippaa meinasi linssissäkin käväistä, varsinkin siinä vaiheessa, kun mieleeni tuli, että oikeastaan haluan kyllä toivottaa Alfalle kaikkea hyvää ja toivon, että tämä kestää. Hän on sen ansainnut kaikkien elämänsä kommervenkkien jälkeen. En voi sille mitään, että tämän toisen naisen paikalla en olekaan minä. Teitämme ei ilmeisemminkään ollut tarkoitettu liittymään toisiinsa, vaan kulkemaan rinnakkain vähän kauempana toisistaan. Kunhan toivun pettymyksestäni, olen valmis rakentamaan "suhdettamme" ystävyyden pohjalta. Sillä, että Alfa kävi elämässäni lähempänä kuin hän itse osaa edes aavistaa, täytyy olla jokin suurempi merkitys, josta olen saanut vain pienen häivähdyksen ja joka kokonaisuudessaan paljastunee vasta myöhemmin. Sattumaan en usko vieläkään, mutta uskon, että kaikilla kohtaamillamme ihmisillä on paikkansa elämässämme.

Toisaalta... eihän peli ole vielä täysin menetetty...

Näääääh. On se.

Siltoja en ole ennenkään polttanut takanani, mutta yleensä en ole kyllä takaisinkaan samaa reittiä palannut. Usein en edes taakseni katso. Joskus saatan kyllä vilkaista.


tiistai 11. kesäkuuta 2013

Vapaus on suuri vankila

"Vapaus, on suuri vankila.
Rakkaus, vain pelkkää unelmaa.
Ystävyys, joskus vaikeampaa kuin yksinäisyys."

Jostakin syystä kyseinen Pelle Miljoonan biisi pamahti tänään päähäni kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Muille jaetaan Pyhää Henkeä tai Valaistumista, mutta minulle annetaan pari lausetta 30-vuotta sitten fanittamani lauluntekijän biisistä, jonka olen oikeastaan jo kauan aikaa sitten unohtanut. Sitten pitäisi vielä ymmärtää, mistä alitajunnan lokerosta sekin mieleen tuli.

Tai no, rakas, jonkin aikaa nukkumassa ollut voimaeläimeni Ilves, Salaisuuksien Vartija taisi olla nimittäin asialla. Kuinkas muutenkaan. Kissa pääsi ulos säkistä. Aika näyttää, pääsikö pöydälle asti, vai nostetaanko sinne.

Satuin nimittäin pari päivää sitten ihan jollakin tapaa vahingossa varsin tahallaan kysäisemään jo-melkein-entiseltä-mieheltäni, että onko hän sattunut ohikulkiessaan huomaamaan sellaista asiaa, että olen vähän niinkuin yrittämässä hieroa jonkinlaisia vispilänkauppoja erään työpisteessämme silloin tällöin pyörähtävän Alfan kanssa. En tiedä, miten tuo nyt pääsi lipsahtamaan - Salaisuuksien Suojelija taisi olla vähän lepsulla päällä - mutta mieheni ei ollut kovin yllättynyt, vaikka sanoikin, ettei ollut huomannut mitään. Itseasiassa mieheni vaikutti jopa positiivisen kannustavalta saamaansa informaatioon ja sen sulatteluun. Ja kuinka ollakaan, seuraavana päivänä Mr Alfa, joka työpaikallamme useimmiten puhuu kanssani pelkkää työasiaa, sattuikin utelemaan Stadinreissustani ja miten pääsykokeeni oli mennyt... Olin itsekin utelusta vähän yllättynyt ja tilannetajuinen (yllättävää kyllä) mieheni, se melkein entinen, poistui vähin äänin paikalta, ja jätti meidän tarinoimaan Helsingistä ja Platonista. Sama tilanne toistui tänään, kun kahvipöydässämme aamutuimaan ei ollut muita kuin minä, Alfa ja mieheni, se melkein entinen. Se melkein entinen keksi taas jotakin puuhasteltavaa, ja jätti meidät kahdestaan, ilman esiliinaa. Hyvä ettei sentään sulkenut ovia takanaan.

Niinpä sitten pääsinkin oikeastaan ensimmäistä kertaa puhumaan jotakin muutakin kuin puhdasta työasiaa, mikä oli erittäin virkistävää. Siis erittäin virkistävää. Alkukankeuden jälkeen tuntui nimittäin entistäkin enemmän, että olemme samoilla aaltopituuksilla. Aika-ajoin lentelevistä jääpuikoista huolimatta. Kaikkea ei tarvinnut vääntää rautalangasta, vaan tuntui, että toinen ymmärsi jopa rivien väliin piilotetut, sanoiksi verhoamattomat asiat. Ei tarvinnut selittää, niinkuin kaikille muille, miksi kävin Suomessa Yliopiston pääsykokeessa, vaikka haluan opiskelemaan tänne. Toki tohtorismies tietää paikallisen yliopiston vaatimukset, mutta asian olen joutunut selittämään esimerkiksi yliopistossa opiskelleelle Pikku Pomollenikin. Ei tarvinnut selittää myöskään sitä, miksi joudun parin viikon päästä rasittamaan nykyisin lähes blondia pääkoppaani koko päivän kestävällä saksan tentillä. Ja yllätyksekseni Alfa kertoi myös tietävänsä muutaman suomalaisen kirjailijan, tosin valitti, ettei pysty lausumaan nimiä niiden vaikeuden vuoksi. Tuohon tietysti olisin voinut läväyttää, että entäs ne sveitsiläiset nimet, alkaen hänen omastaan ja jatkuen minun tämänhetkiseen, jonka oppimiseen on mennyt lähes 20 vuotta ja nyt pitäisi päättää siitä luopumisesta.

Alfahan puhuu paikallisista murteista yhtä vaikeimmista, ja usein joutuu käyttämään yläsaksaa myös paikallisten kanssa. Minä olin muka ymmärtävinäni kaiken, paria pikkujuttua jouduin pyörittämään aivolohkoissani pari ylimääräistä kierrosta, ennekuin sain kunnolla otetta, mutta ymmärsin silti. Sulka minulle hattuun, iso sellainen. Siihen kukan viereen. Toinen sulka Alfalle, kun ymmärsi savonsaksalla mongertamani lauseet, joista en saa aina itsekään tolkkua, koska monimutkaisten lauserakenteiden seassa lauseen alku pääsee jo unohtumaan ja ajatus karkaamaan niin, että pitää miettiä, että mitähän minä oikein halusinkaan sanoa.

Kahveetauon lopussa paikalle pönkäisi eräs toinen työkaverini, istahti pöytään, katsoi meitä molempia ja kysäisi: "En kai keskeyttänyt mitään?" Alfa ja minä päästimme kaksiäänisesti: "No, et..." Melkein nauratti. Kumpaakin. Ennekuin hajaannuimme kukin omille teillemme muutaman sanan jälkeen.



Jos haluat elämääni - ole hyvä, ovi on auki!

Jos haluat pois elämästäni - ole hyvä, ovi on auki!

Mutta älä ihmeessä jää seisomaan kynnykselle, sillä tukit tien kaikelta ulos ja sisään menevältä liikenteeltä!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Platon lapanen, jossa mopo oli (liian) tiukasti kiinni

Näillä kivillä istuminen ei satu kankkuun
Se sitten tuli tehtyä pikavisiitti Suomeen. Nimittäin sinne jo odottamaani Yliopiston pääsykokeeseen. Ihan vaan kahden yön pikareissu, johon sai mahdutettua kyllä viiden tunnin pääsykoerutistuksen lisäksi hiustenleikkuuta, kaverin treffaamista, kaljaa Roskiksessa -mitäpä tuota shampanjaksi Glossa kaunistelemaan, kun se ei sitä ollut, vaikka ihan LifeStylen nimissä tekisi mieli tehdäkin ja laittaa joku hieno shamppiskuva kehiin - ja rakkojen hankkimista kantapäähän helteisessä Helsingissä.

Ennen lähtöäni olin edellisenä iltana erehtynyt tutkimaan edellisten vuosien pääsykoekysymyksiä ja saanut pienen paniikkikohtauksen. Vaikka olin Platonini opiskellut siedettävän hyvin useampaan otteeseen ja muistiinpanoja kirjaillen pääkohdista, sekä tiivistäen koko Valtio-opuksen Platonin Lapaseen iskunkestävään pakettiin, niin kysymykset saivat niskakarvani nousemaan pystyyn: pikkuasioiden viilaamista! Olen parhaimmillani suurissa kokonaisuuksissa ja luulen, että pystyisin referoimaan koko kirjan siedettävän hyvin, mutta kun kysymysten laatu näytti tällaiselle: Platon sanoo Valtion neljännessä kirjassa niin ja näin. Mitä hän sillä tarkoittaa ja mikä merkitys sillä on kyseisen kappaleen jälkeiseen dialogiin... Siis jotain näinpoispäinjasilleen. Mistä hel... ihmeestä voin tietää, mikä lukuisista dialogeista tulee juuri tuon kyseisen toteaman jälkeen? No, ehkä joku tietää. Fiksu selviää aina ja kokemuksen syvällä ja karvaisella rintaäänellä olen ennekin kokeita selvittänyt. Kirjoituskynästäni ei ole koskaan loppunut lyijy tai muste kesken.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kolmesta kysymyksestä, jotka periaatteessa tulisi selvittää lähes virheittä, kaksi meni ihan siedettävän hyvin, mutta kolmas vastaus oli ahdettu sinne hemmetin lapaseen niin tiukkaan, ettei se tullut kuin osittain ulos. Ilmeisesti juuri näillä nippelitiedoilla karsitaan jyvät akanoista, mutta omapahan oli tyhmyyteni, kun en valinnut mitään helpommin sisäänpäästävää yliopistoa pääsykokeeni tekopaikaksi. Täkäläinen yliopisto kun olisi hyväksynyt minkä tahansa suomalaisen yliopiston hyväksynnän, mutta jotenkin olin tekemässä asiaa niin tosisssani, että en edes harkinnut mitään muuta vaihtoehtoa. Ehkä alitajunnassani oli siinä vaiheessa vielä paluu syystä tai toisesta takaisin, vaikka jalansijani olenkin täällä jo löytänyt. Ja silloinhan en minnekään Rovaniemelle aikoisi, vaan ihan Stadiin ja mieluiten Kallioon.

Kolme viimeistä lentoani Star Alliancen yhtiöillä eivät ole menneet aivan nappiin, vaan kadonneita ja matkalle jääneitä tavaroita on etsitty ja odotettu molemmissa maissa. Niinpä sitten päätinkin tällä kerralla lentää pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa. Eihän tällainen reipas tyttönen paljon varavaatetta matkalleen tarvitse ja hotelli tarjoaa pesuvehkeet. Mutta Sassipa uskalsi sössiä tämänkin matkan ilmeisesti juuri siitä faktasta suivaantuneena, että ei ollut osaltani ruumassa mitään matkalle kadotettavaa. Sassi päätti reitittää lentoni uudelleen noin tunti ennen Helsingistä lähtöä ja ilmoittaa siitä sähköpostilla.

Jaa, no ihan ok, sillä olin kotimaisemissa puolisen tuntia aikaisemmin, kuin alkuperäisen reitityksen mukainen lento olisi tullut. Mutta miten olisi käynyt, jos minulla ei olisi ollut älypuhelinta, jolla pystyin surfaamaan sähköpostiini lentoasemalla? Jouduin nimittäin ottamaan itse yhteyttä palvelutiskille, sillä minua ei edes kuulutettu: "Matkustaja Jääkarhu, ottakaa pikaisesti yhteyttä lähtöportille se ja se!"

Onhan tuo nyt sinänsä melko vähäpätöinen tieto, että pitää noustakin muutama minuutti myöhemmin lähtevään koneeseen. Varsinkin kun check-in oli tehty jo aikoja sitten alkuperäiseen koneeseen ja istua nökötin jo lähtöportin tuntumassa odottaen sisäänpääsyä... Kone kuin kone, ihan sama. Määränpääkin kun oli sama, vain vaihtokenttä oli muuttunut toiseksi, mutta sekin vielä Skandinaviassa. Joten eivät nähneet tarpeelliseksi ilmoittaa henkilökohtaisemmin.

Olisiko seuraavalla kerralla sittenkin parempi ottaa jotakin pientä, tarpeetonta kadotettavaa sinne ruumaan, ettei tarvitse alkaa pelailemaan muilla pelinappuloilla lennon epäonnistumiseksi?

Kampin ostoshelvetin kappeli
Perjantaina kärsin sitten jonkinlaisesta Jet Lagista, kun visiittini oli ollut melko tiivistahtinen ja kotiin tultuani kävimme vielä pidemmän kaavan keskusteun mieheni kanssa koskien tulevaa lakimiehen tapaamista. Töihin pakkauduin kuitenkin ihan normipäivän aikaan ja kaikeksi onneksi olin hoitanut viikon työt hanskaan jo maanantaina ja tiistaina, joten aivokoppaa ei tarvinnut sen suuremmin rasittaa.

Iltapäivän lähestyessä alkoi särkemään päätä ja lakimiehen tapaaminen oli niiltä osin täyttä tuskaa, vaikka itseasiassa kaikki meni hyvin ja sopimustemme mukaisesti. Käytämme samaa lakimiestä, joka oli kuitenkin varmuuden varoille kutsunut myös kollegansa paikalle, jos emme jostakin asiasta pääsisikään sopimukseen ja tarvitsisimme myös toisen edustajan. Mitään hämminkiä ei kuitenkaan tullut ja olimme yhtä mieltä asioista, jotka kirjataan sopimukseemme: elatusmaksujen laskeminen, vakuutukset, lapsen jääminen luokseni, tapaamisoikeus joka toinen viikonloppu ja lounaalla tiistaista perjantaihin, kolme viikkoa loma-ajasta, minun jääminen asuntoomme, eäkekassan puolittaminen.

Tuo viimeinenhän on paikallinen erikoisuus siitä syystä, että perinteisesti täällä on perheen äiti ollut kotona siihen asti, kun lapsista nuorin täyttää 16-vuotta. Siihen asti ei äidin edes edellytetä menevän ainakaan täysiaikaisesti töihin, mutta mies tienaa sen verran, että elättää koko perheen. Tuona aikana vaimon eläkekassa ei tietenkään kartu mitenkään. Näinpä sitten on säädetty laki, että erotessa miehen kerryttämästä kassasta puolet siirretään suoraan vaimon kassaan, jotta tämä ei jäisi seisomaan eläkepäiviään odotellessaan aivan tyhjän päälle.

Erikoista tapauksessamme on se, että joudun hankkimaan eläketiedot eroa varten myös Suomesta. Tämän pienen yksityiskohdan sitten haluankin nähdä omin silmin: miten ihmeessä ne aikovat saada Suomesta, huomio: Kelalta, mieheni säästämän eläkkeen ja antaa siitä puolet minulle? Suomessahan kun systeemi ei taida toimia aivan samalla tavalla.

Mutta aina sopii yrittää. Vaikka en haluaisikaan heittää ketään viatonta Kelan luolaan...

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Erään eron anatomia

Tuolla aikaisemmassa postauksessa Eromme riemu ja rikkaus Elli kommentoi, että lopulinen eromme tulee olemaan rankka. Hän on täysin oikeassa.

Koko vuoden olen ennättänyt totutella ajatukseen ja jopa toivoakin mahdollisimman pikaista eroa, että pääsisin jatkamaan elämääni eteenpäin ja tuoksuttelemaan, mitä tulevaisuudella on minulle varattuna takataskussaan. Jos asia olisi ollut minusta yhtään kiinni, olisimme eronneet jo aikaa sitten. Koska en ole asunut täällä tarpeeksi kauaa, en ole ollut oikeutettu hakemaan eroa täällä, vaan mieheni on se tehtävä. Suomessa en voi puolestaan hakea enää eroa, sillä virallinen kotikuntani ja asuinpaikkani on ollut täällä jo siinä vaiheessa, kun mieheni alkoi puhua aikeistaan. Olen siis ollut puun ja kuoren välissä miettimässä sitä, miten elämääni veisin eteenpäin mahdollisimman pienin vaurioin.

Kun pahin shokkivaihe oli ohi ja elämä alkoi näyttää pikkuhiljaa vähän valoisammalle, aloin tottua tilanteeseen, että olemme virallisesti vielä mahdollisesti pitkäänkin aviopari paperilla, vaikka käytännössä asummekin erillämme enemmän tai vähemmän. Mieheni rakensi omaa elämäänsä tahollaan, ja oma elämäni  - hassua kyllä - alkoi menemään ajoittain jyrkkääkin ylämäkeä eteenpäin sen jälkeen, kun käsivarteeni ilmestyi ruusutatuointi tammikuun puolessa välissä. Mielessä pyörivät Ennustajan  sanat, vaikka varsinaisesti en hirveän paljon yliluonnolliseen ja sattumaan uskokaan. Saamassani ennustuksessa on kuitenkin yllättävän paljon perää, sitä ei käy kieltäminen. Tilanteessa tuolloin aikanaan oli jo jotakin mystistä. Muuten olisin sitä tuskin muistanut tai jäänyt sen enempää miettimään jälkeenpäin. Harmi, ettei hän kertonut tarinaani tästä tilanteesta eteenpäin, vaan jätti kaiken avoimeksi. Toki puhui tuolloin, että tulisin hänet vielä tapaamaan, kun sen aika on. Jäämme jännityksellä odottamaan.

Mieheni on koko ajan puhunut pelkästä asumuserosta ja useamman vuoden aikajanasta, jolla tuo ero hoidetaan. Ja senkin jälkeen vain "jos vielä siinä vaiheessa haluan (siis minä) erota. Nyt yllättävästi hän haluaakin eron suoraan ilman virallista asumuseroa ja jäinkin pohdiskelemaan, mikä on saanut hänen mielensä muuttumaan. Miksi juuri nyt? Ja miksi ero suoraan? Kysyinkin asiaa häneltä, ja sain vastaukseksi sen, että Toinen Nainen on kylästynyt Toisen Naisen asemaansa ja haluaa virallistaa suhteensa mieheni kanssa ilman, että kaikki katsovat heidän peräänsä, että tuossa se menee toisen naisen miehen kanssa.

Olen mieheni erohalukkuuteen tyytyväinen, sillä haluan itsekin jatkaa elämääni puhtaalta pöydältä ja tehdä vispilänkauppoja ihan kenen kanssa haluan ilman, että kukaan katsoo alta kulmiensa sitä, että siinä se menee se naimisissa oleva nainen toisen miehen kanssa. Eron jälkeen ei kenelläkään ole nokan koputtamista siitä, kenen kanssa minut nähdään ja kenen kanssa seurustelen... jos kenenkään. Myös omalle henkiselle hyvinvoinnilleni on tärkeää saada mustaa valkoiselle. Päästää oikeasti irti, vaikka tiedossa on jo pitkään ollutkin, että paluuta takaisin ei enää tietyn väiheen jälkeen olekaan. Se vaihe taisi olla silloin, kun pääsin eroon sormuksestani.

Mielessä pyörii myös paljon kysymyksiä. Mitä tämän jälkeen? Omaan olemiseeni ero ei varsinaisesti enää vaikuta. Oikeudellisesti olen samassa asemassa asumuserossa olevana kuin eronneenakin: elatusmaksut, verot, oleskelulupa ja muut asiat ovat molemmissa tilanteissa aivan samanlaiset. Jos en suostuisi eroon - tämä vaan ihan vitsinä heitetty teoreettinen mahdollisuus -  pitkittäisin asumuseron ja oikeudenkäyntien kautta tilannetta ihan turhaan ja tekisin elämän varmasti molemmille sietämättömäksi. Puhumattakaan  lapsemme tilanteesta, joka ei varmaan sekään paranisi pitkän kärvistelyn kautta. Molemmat olemme tällä hetkellä suoran eron kannalla, joten eikun menoksi vaan.

Mutta vieläkin: mitä tämän jälkeen? Miten se tulee vaikuttamaan kaikkeen? Miten ympäristömme tulee reagoimaan uuteen tilanteeseen? Työpaikallamme tiedetään tilanteestamme suurin piirtein ajantasaisesti, mutta kaikilla näyttää tällä hetkellä olevan vaikeaa ottaa tilannetta tosissaan, kun kuitenkin olemme toistemme kanssa tekemisissä koko ajan, ja olemme aviopari, vaikka kuinka muuta sanoisimme. Kun notaarin kallis leima on sitten paperissa, pitääkö meidän pitää erojuhlat? Pitääkö kutsua pappi paikalle päästämään meidät kulkemaan omaa tietämme: "Tällä sormuksen poisotolla julistan teidät sinkuiksi ja voitte suudella ihan ketä haluatte!"

Miten työpaikkamme asiakkaat ja muu siihen tiiviisti liittyvä yhteisö tulee reagoimaan? Miten paljon vinoon katsomista joudumme sietämään? Miten paljon osanottoa ja sääliä? Miten paljon joudumme selittämään tilannetta, kun meidät kuitnkin on totuttu näkemään läheisesti yhdessä ja vieraan silmin katsottuna mitään kränää ei ole ollut. Miten paljon liikkeitämme tullaan seuraamaan ja ihmettelemään sitä, että teemme vieläkin töitä yhdessä ja emme vietä aikaamme riidellen ja sättien toisiamme? Heittääkö Alfa jäätä niskaan, vai saanko teetä ja sympatiaa?

Mitä minun tulisi vaatia erosopimukseemme? Taloudellinen tuki niin kauan kuin sitä tarvitsen, tyttäremme jääminen huollettavakseni, tyttäremme käynnit isänsä luona, lomien vietto? Miten paljon voin luottaa mieheeni ja miten paljon pitää oikeasti tehdä kirjallisena? Kaikki? Jokaikisen pennin laskeminen? Jokaikisen tyttäremme vierailutunnin kirjaaminen sopimukseen? Olemme pystyneet sopimaan asioista tähän asti hyvin ja sopimukset ovat pitäneet ja siihen tehdyt poikkeukset ovat olleet molempien hyväksymiä, mutta miten mahtaa käydä siinä vaiheessa, kun Toisen Naisen mahdollinen painostus tai alitajuinen puuttuminen asioihin saa mieheni ajattelemaan jotakin sellaista, mitä hän ei ehkä muuten tekisi? Mitä jos vedän itse herneen pahansti nenääni jostakin asiasta ja sitä ei olekaan kirjattuna sopimukseen?

Henkisesti eron astuessa voimaan tulen varmasti tuntemaan helpotusta. Mutta luulen, että tulen tuntemaan myös haikeutta. Pettymystä: miksi näin kävi? Pelkoa: Mitä nyt? Epävarmuutta: mikä olisi nyt parasta tehdä? Ikävää: Mihin kainaloon käpertyisin?

Napanuoran katkaisu ei tule olemaan helppoa muuten kuin näennäisesti.

Tulen olemaan yksin.