lauantai 1. kesäkuuta 2013

Erään eron anatomia

Tuolla aikaisemmassa postauksessa Eromme riemu ja rikkaus Elli kommentoi, että lopulinen eromme tulee olemaan rankka. Hän on täysin oikeassa.

Koko vuoden olen ennättänyt totutella ajatukseen ja jopa toivoakin mahdollisimman pikaista eroa, että pääsisin jatkamaan elämääni eteenpäin ja tuoksuttelemaan, mitä tulevaisuudella on minulle varattuna takataskussaan. Jos asia olisi ollut minusta yhtään kiinni, olisimme eronneet jo aikaa sitten. Koska en ole asunut täällä tarpeeksi kauaa, en ole ollut oikeutettu hakemaan eroa täällä, vaan mieheni on se tehtävä. Suomessa en voi puolestaan hakea enää eroa, sillä virallinen kotikuntani ja asuinpaikkani on ollut täällä jo siinä vaiheessa, kun mieheni alkoi puhua aikeistaan. Olen siis ollut puun ja kuoren välissä miettimässä sitä, miten elämääni veisin eteenpäin mahdollisimman pienin vaurioin.

Kun pahin shokkivaihe oli ohi ja elämä alkoi näyttää pikkuhiljaa vähän valoisammalle, aloin tottua tilanteeseen, että olemme virallisesti vielä mahdollisesti pitkäänkin aviopari paperilla, vaikka käytännössä asummekin erillämme enemmän tai vähemmän. Mieheni rakensi omaa elämäänsä tahollaan, ja oma elämäni  - hassua kyllä - alkoi menemään ajoittain jyrkkääkin ylämäkeä eteenpäin sen jälkeen, kun käsivarteeni ilmestyi ruusutatuointi tammikuun puolessa välissä. Mielessä pyörivät Ennustajan  sanat, vaikka varsinaisesti en hirveän paljon yliluonnolliseen ja sattumaan uskokaan. Saamassani ennustuksessa on kuitenkin yllättävän paljon perää, sitä ei käy kieltäminen. Tilanteessa tuolloin aikanaan oli jo jotakin mystistä. Muuten olisin sitä tuskin muistanut tai jäänyt sen enempää miettimään jälkeenpäin. Harmi, ettei hän kertonut tarinaani tästä tilanteesta eteenpäin, vaan jätti kaiken avoimeksi. Toki puhui tuolloin, että tulisin hänet vielä tapaamaan, kun sen aika on. Jäämme jännityksellä odottamaan.

Mieheni on koko ajan puhunut pelkästä asumuserosta ja useamman vuoden aikajanasta, jolla tuo ero hoidetaan. Ja senkin jälkeen vain "jos vielä siinä vaiheessa haluan (siis minä) erota. Nyt yllättävästi hän haluaakin eron suoraan ilman virallista asumuseroa ja jäinkin pohdiskelemaan, mikä on saanut hänen mielensä muuttumaan. Miksi juuri nyt? Ja miksi ero suoraan? Kysyinkin asiaa häneltä, ja sain vastaukseksi sen, että Toinen Nainen on kylästynyt Toisen Naisen asemaansa ja haluaa virallistaa suhteensa mieheni kanssa ilman, että kaikki katsovat heidän peräänsä, että tuossa se menee toisen naisen miehen kanssa.

Olen mieheni erohalukkuuteen tyytyväinen, sillä haluan itsekin jatkaa elämääni puhtaalta pöydältä ja tehdä vispilänkauppoja ihan kenen kanssa haluan ilman, että kukaan katsoo alta kulmiensa sitä, että siinä se menee se naimisissa oleva nainen toisen miehen kanssa. Eron jälkeen ei kenelläkään ole nokan koputtamista siitä, kenen kanssa minut nähdään ja kenen kanssa seurustelen... jos kenenkään. Myös omalle henkiselle hyvinvoinnilleni on tärkeää saada mustaa valkoiselle. Päästää oikeasti irti, vaikka tiedossa on jo pitkään ollutkin, että paluuta takaisin ei enää tietyn väiheen jälkeen olekaan. Se vaihe taisi olla silloin, kun pääsin eroon sormuksestani.

Mielessä pyörii myös paljon kysymyksiä. Mitä tämän jälkeen? Omaan olemiseeni ero ei varsinaisesti enää vaikuta. Oikeudellisesti olen samassa asemassa asumuserossa olevana kuin eronneenakin: elatusmaksut, verot, oleskelulupa ja muut asiat ovat molemmissa tilanteissa aivan samanlaiset. Jos en suostuisi eroon - tämä vaan ihan vitsinä heitetty teoreettinen mahdollisuus -  pitkittäisin asumuseron ja oikeudenkäyntien kautta tilannetta ihan turhaan ja tekisin elämän varmasti molemmille sietämättömäksi. Puhumattakaan  lapsemme tilanteesta, joka ei varmaan sekään paranisi pitkän kärvistelyn kautta. Molemmat olemme tällä hetkellä suoran eron kannalla, joten eikun menoksi vaan.

Mutta vieläkin: mitä tämän jälkeen? Miten se tulee vaikuttamaan kaikkeen? Miten ympäristömme tulee reagoimaan uuteen tilanteeseen? Työpaikallamme tiedetään tilanteestamme suurin piirtein ajantasaisesti, mutta kaikilla näyttää tällä hetkellä olevan vaikeaa ottaa tilannetta tosissaan, kun kuitenkin olemme toistemme kanssa tekemisissä koko ajan, ja olemme aviopari, vaikka kuinka muuta sanoisimme. Kun notaarin kallis leima on sitten paperissa, pitääkö meidän pitää erojuhlat? Pitääkö kutsua pappi paikalle päästämään meidät kulkemaan omaa tietämme: "Tällä sormuksen poisotolla julistan teidät sinkuiksi ja voitte suudella ihan ketä haluatte!"

Miten työpaikkamme asiakkaat ja muu siihen tiiviisti liittyvä yhteisö tulee reagoimaan? Miten paljon vinoon katsomista joudumme sietämään? Miten paljon osanottoa ja sääliä? Miten paljon joudumme selittämään tilannetta, kun meidät kuitnkin on totuttu näkemään läheisesti yhdessä ja vieraan silmin katsottuna mitään kränää ei ole ollut. Miten paljon liikkeitämme tullaan seuraamaan ja ihmettelemään sitä, että teemme vieläkin töitä yhdessä ja emme vietä aikaamme riidellen ja sättien toisiamme? Heittääkö Alfa jäätä niskaan, vai saanko teetä ja sympatiaa?

Mitä minun tulisi vaatia erosopimukseemme? Taloudellinen tuki niin kauan kuin sitä tarvitsen, tyttäremme jääminen huollettavakseni, tyttäremme käynnit isänsä luona, lomien vietto? Miten paljon voin luottaa mieheeni ja miten paljon pitää oikeasti tehdä kirjallisena? Kaikki? Jokaikisen pennin laskeminen? Jokaikisen tyttäremme vierailutunnin kirjaaminen sopimukseen? Olemme pystyneet sopimaan asioista tähän asti hyvin ja sopimukset ovat pitäneet ja siihen tehdyt poikkeukset ovat olleet molempien hyväksymiä, mutta miten mahtaa käydä siinä vaiheessa, kun Toisen Naisen mahdollinen painostus tai alitajuinen puuttuminen asioihin saa mieheni ajattelemaan jotakin sellaista, mitä hän ei ehkä muuten tekisi? Mitä jos vedän itse herneen pahansti nenääni jostakin asiasta ja sitä ei olekaan kirjattuna sopimukseen?

Henkisesti eron astuessa voimaan tulen varmasti tuntemaan helpotusta. Mutta luulen, että tulen tuntemaan myös haikeutta. Pettymystä: miksi näin kävi? Pelkoa: Mitä nyt? Epävarmuutta: mikä olisi nyt parasta tehdä? Ikävää: Mihin kainaloon käpertyisin?

Napanuoran katkaisu ei tule olemaan helppoa muuten kuin näennäisesti.

Tulen olemaan yksin.

5 kommenttia:

Emmi kirjoitti...

Kirjaa IHAN kaikki. Ei, et voi luottaa, ei hän luotettava ole tähänkään mennessä ollut! Oman syyllisyydentuntoisen epämääräiseen sopimisen haitat olen nyt melkein 5 vuotta eron jälkeen saanut eteeni. Älä tee samaa virhettä kuin minä. Ja mieti, mitä sitten, kun exäsi ei haluakaan tukea lasta koulussa, harrastuksissa, missä vaan. Hän voi tehdä ihan mitä tahansa.

Emmi

Emmi kirjoitti...

http://www.youtube.com/watch?v=6IhnydCct80 sinulle lohduksi. Vaikka ero tulee olemaan rankkaa, ja rankkaa sinulla on nytkin ollut, tulevaisuutesi on loistavan hieno! Harva olisi selvinnyt tuosta tilanteesta noin hienosti.

Nimetön kirjoitti...

Sinun pitää olla kaukaa viisas ja laittaa kaikki paperille. Hahmottele ensiksi se, mitä olette jo sopineet ja pyydät sitten avioeroon erikoistuneen juristin laatimaan paperit. Heillä kun on vuosien kokemusta siitä, mitä kaikkea voi tulla eteen yllättäen. Niistä ei sinulla ole vielä kokemusta. Olisikohan sinulla ystävää, joka olisi vastikään läpikäynyt saman ja voisi auttaa? Mutta älä luota häneen...hän kun ei ollut luottamuksesi arvoinen. Ja vaikka vaikutat hyvinkin fiksulta ja tasapainoiselta...ei sinulla ole kristallipalloa. Rutistukset Kirkkonummelta! ;) Terveisin,

Angelina

Riski Rouva kirjoitti...

Se lopullinen ero on (uskoakseni) melkoinen tunnemyrsky, vaikka sitä olisi hautonutkin jo vuoden päivät.. Sehän tässä itselläkin on edessä.

Kannattaa varmasti tehdä kunnolliset ja yksiselitteiset sopimukset, vaikka olettekin saaneet asiat sovittua sovussa tähän saakka. Ihan jo sen takia, ettei vuosien kuluttua tule epäselvyyttä sen takia, että toinen muistaa jonkin asian toisin kuin mitä itse muistaa. Sopimus selkiinnyttää pelisäännöt ja antaa molemmille rauhan siinä mielessä, että asiat voi tarkistaa paperista, eikä tarvitse itse yrittää muistaa kaikkea mitä tulikaan sovittua. Plus vielä sitten se pointti, että mitäs jos jompikumpi vetää sen herneen nenään ihan tosissaan..

Voimia sinulle!

Jääkarhu kirjoitti...

Kiitos kaikille kommenteista.

Kaikki tullaan kirjaamaan sopimukseen, myös ne asiat, jotka tuntuvat hassuille tai epäoleelliselle tässä vaiheessa. Varsinkin kaikki lastamme koskevat jutut on viisainta kirjata ylös; eipähän tule sitten erimielisyyksiä siitä, miten kukin on asian ymmärtänyt.

Kiitos tsempistä! Sitä tullaan tässä lähiaikoina tarvitsemaan!