tiistai 11. kesäkuuta 2013

Vapaus on suuri vankila

"Vapaus, on suuri vankila.
Rakkaus, vain pelkkää unelmaa.
Ystävyys, joskus vaikeampaa kuin yksinäisyys."

Jostakin syystä kyseinen Pelle Miljoonan biisi pamahti tänään päähäni kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Muille jaetaan Pyhää Henkeä tai Valaistumista, mutta minulle annetaan pari lausetta 30-vuotta sitten fanittamani lauluntekijän biisistä, jonka olen oikeastaan jo kauan aikaa sitten unohtanut. Sitten pitäisi vielä ymmärtää, mistä alitajunnan lokerosta sekin mieleen tuli.

Tai no, rakas, jonkin aikaa nukkumassa ollut voimaeläimeni Ilves, Salaisuuksien Vartija taisi olla nimittäin asialla. Kuinkas muutenkaan. Kissa pääsi ulos säkistä. Aika näyttää, pääsikö pöydälle asti, vai nostetaanko sinne.

Satuin nimittäin pari päivää sitten ihan jollakin tapaa vahingossa varsin tahallaan kysäisemään jo-melkein-entiseltä-mieheltäni, että onko hän sattunut ohikulkiessaan huomaamaan sellaista asiaa, että olen vähän niinkuin yrittämässä hieroa jonkinlaisia vispilänkauppoja erään työpisteessämme silloin tällöin pyörähtävän Alfan kanssa. En tiedä, miten tuo nyt pääsi lipsahtamaan - Salaisuuksien Suojelija taisi olla vähän lepsulla päällä - mutta mieheni ei ollut kovin yllättynyt, vaikka sanoikin, ettei ollut huomannut mitään. Itseasiassa mieheni vaikutti jopa positiivisen kannustavalta saamaansa informaatioon ja sen sulatteluun. Ja kuinka ollakaan, seuraavana päivänä Mr Alfa, joka työpaikallamme useimmiten puhuu kanssani pelkkää työasiaa, sattuikin utelemaan Stadinreissustani ja miten pääsykokeeni oli mennyt... Olin itsekin utelusta vähän yllättynyt ja tilannetajuinen (yllättävää kyllä) mieheni, se melkein entinen, poistui vähin äänin paikalta, ja jätti meidän tarinoimaan Helsingistä ja Platonista. Sama tilanne toistui tänään, kun kahvipöydässämme aamutuimaan ei ollut muita kuin minä, Alfa ja mieheni, se melkein entinen. Se melkein entinen keksi taas jotakin puuhasteltavaa, ja jätti meidät kahdestaan, ilman esiliinaa. Hyvä ettei sentään sulkenut ovia takanaan.

Niinpä sitten pääsinkin oikeastaan ensimmäistä kertaa puhumaan jotakin muutakin kuin puhdasta työasiaa, mikä oli erittäin virkistävää. Siis erittäin virkistävää. Alkukankeuden jälkeen tuntui nimittäin entistäkin enemmän, että olemme samoilla aaltopituuksilla. Aika-ajoin lentelevistä jääpuikoista huolimatta. Kaikkea ei tarvinnut vääntää rautalangasta, vaan tuntui, että toinen ymmärsi jopa rivien väliin piilotetut, sanoiksi verhoamattomat asiat. Ei tarvinnut selittää, niinkuin kaikille muille, miksi kävin Suomessa Yliopiston pääsykokeessa, vaikka haluan opiskelemaan tänne. Toki tohtorismies tietää paikallisen yliopiston vaatimukset, mutta asian olen joutunut selittämään esimerkiksi yliopistossa opiskelleelle Pikku Pomollenikin. Ei tarvinnut selittää myöskään sitä, miksi joudun parin viikon päästä rasittamaan nykyisin lähes blondia pääkoppaani koko päivän kestävällä saksan tentillä. Ja yllätyksekseni Alfa kertoi myös tietävänsä muutaman suomalaisen kirjailijan, tosin valitti, ettei pysty lausumaan nimiä niiden vaikeuden vuoksi. Tuohon tietysti olisin voinut läväyttää, että entäs ne sveitsiläiset nimet, alkaen hänen omastaan ja jatkuen minun tämänhetkiseen, jonka oppimiseen on mennyt lähes 20 vuotta ja nyt pitäisi päättää siitä luopumisesta.

Alfahan puhuu paikallisista murteista yhtä vaikeimmista, ja usein joutuu käyttämään yläsaksaa myös paikallisten kanssa. Minä olin muka ymmärtävinäni kaiken, paria pikkujuttua jouduin pyörittämään aivolohkoissani pari ylimääräistä kierrosta, ennekuin sain kunnolla otetta, mutta ymmärsin silti. Sulka minulle hattuun, iso sellainen. Siihen kukan viereen. Toinen sulka Alfalle, kun ymmärsi savonsaksalla mongertamani lauseet, joista en saa aina itsekään tolkkua, koska monimutkaisten lauserakenteiden seassa lauseen alku pääsee jo unohtumaan ja ajatus karkaamaan niin, että pitää miettiä, että mitähän minä oikein halusinkaan sanoa.

Kahveetauon lopussa paikalle pönkäisi eräs toinen työkaverini, istahti pöytään, katsoi meitä molempia ja kysäisi: "En kai keskeyttänyt mitään?" Alfa ja minä päästimme kaksiäänisesti: "No, et..." Melkein nauratti. Kumpaakin. Ennekuin hajaannuimme kukin omille teillemme muutaman sanan jälkeen.



Jos haluat elämääni - ole hyvä, ovi on auki!

Jos haluat pois elämästäni - ole hyvä, ovi on auki!

Mutta älä ihmeessä jää seisomaan kynnykselle, sillä tukit tien kaikelta ulos ja sisään menevältä liikenteeltä!

Ei kommentteja: