keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Maailmanhistorian aivopieruja

Pieni pragmaatikkosieluni heräsi horroksestaan lueskellessani tämän vuoden aikana erilaisia elämää jalostavia mietelauselmakirjoituksia netistä ja kirjahyllystäni etsiessäni vastauksia kysymyksiini. Alussa monikin ajatelma tuntui järkeenkäyvälle, mutta jossakin vaiheessa kaikenmaailman kliseisyys alkoi tökkimään, ja tulin siihen tulokseen, että ajatelmat eivät toimi kokonaisuutena, ainoastaan tietyssä tilanteessa, ja kokonaisuudesta irtirevittynä, pienenä pisarana valtameressä.

1. Mikä ei tapa, se vahvistaa (Nietzche)

Yksi lempisanonnoista, jota käytetään aina ja kaikkialla epäonnen seuratessa ja vastoinkäymisten tiputellessa esteitä kohtalon tielle. Friedrich oli kyllä sanoissaan niin väärässä kuin vain voi olla. Se mikä ei tapa, se ei tapa. Se mikä ei tapa, se ei kyllä aina oikeasti vahvistakaan. Se vain ketuttaa, kuten olen jo pariin kertaan aikaisemmassa vaiheessa todennutkin. Mitään hankalien elämäntilanteiden kohtaamisesta aiheutuvaa vahvistumisen tunnetta en ole vieläkään päässyt tuntemaan, sitä  ei ole osallani annettu. En kyllä minkään tappavankaan edessä ole vielä oikeasti ollut, mutta ne asiat, mitkä ovat elämässäni tapahtuneet, ovat satuttaneet, tuoneet iloa, opettaneet asioita, heikentäneet omaatuntoani ja fysiikkaani, saaneet itkemään. Mutta vahvistaneet. Ehei. Minua on vahvistanut paremminkin kaikki positiivinen, mitä aina silloin tällöin elämässäni tapahtuu: lapseni syntymä, ystävien tuki, onnistuminen jossakin, mitä olen kauan yrittänyt, taistelun voittaminen elämää vastaan.

Elämässäni kokemani kärsimykset eivät ole jalostaneet minua ja luonnettani millään tavalla. Ne ovat saaneet minut vain katkerammaksi, kyynisemmäksi, epäilevämmäksi ja onnistumista pelkääväksi. Jättäisin ne ihan mielelläni aikajanaltani pois ja olisin tyytyväisenä sen verran jalostumattomampi...

2. Aika parantaa haavat...

Kissan pierut parantaa, ainakaan pysyvästi. Aika saa haavat piiloon ja arpeutumaan, mutta repii ne aina sopivan tilaisuuden tullen auki uudelleen. Eivät ne minnekään katoa.

3. Paineen alla syntyy timantteja.

Ei synny. Paine tiivistää vain kovaksi ja katkeraksi, rumaksi, tummaksi möntiksi. Kaunis timantti syntyy vain  rakkauden, hellyyden ja koskettamisen taidon esiintuomana.


4. Count your blessings - laske siunauksesi (englantilainen sanonta).

Eli ole onnellinen siitä, mitä sinulla on.

Joissakin tilanteissa siunauksiensa laskeminen masentaa, kun ne jäävät armottomasti kirousten alle. Jos ei ole mitään, mitä laskea, mitä sitten?

5. Onni syntyy elämän pienistä asioista.

Jos suuret linjat eivät ole kohdallaan, ei pieniä hataria harakanvarpaiden vetoja edes näe. Niitä ei osaa etsiä kaikkien risteilevien suurten ja sekavien linjojen seasta. Pienistä asioista pystyy nauttimaan vasta, kun kaikki muu on enemmän tai vähemmän kohdallaan.

6. Rakasta lähimmäistäsi, niinkuin itseäsi (Raamattu).

Mutta jos ei tule itsensä kanssa toimeen, olisiko lähimmäistä mielellään rakastettava silloin vähän, edes pikkiriikkisen enemmän?

7. Jos kumartaa länteen, pyllistää itään.

Mutta sehän on aivan yksi lysti. Ei aina tarvitse miellyttää kaikkia ja kaveerata kaikkien kanssa. Varsinkaan silloin, jos tuo kaveeraus on pelkkää silmänlumetta ja teeskentelyä. Puolensa saa valita. Jo ihan oman mielenterveytensäkin takia.

8. Zen-kirjallisuus.

Zen on. Se on juuri nyt, äskeisen silmänräpäyksen tuhannesosan ja seuraavan tuhannesosan välissä. Zen on. Se on itse koettava, sitä ei voi sanoin selittää. Miksi sitten jokainen itseään kunnioittava Zen-mestari on kirjoittanut kirjan, tuhansia sanoja? Tai vähintään pari mietelausetta.

Shut up and sit down!

9. Jääkarhun blogi luetaan ilman muuta tähän kastiin:

Vähän pierua vahvempaa,
mutta joku on varmaan saanut apuakin...

























Mutta viimeiseksi jätin ihan tarkoituksella kauneimman helmen, herkkupalan, oikean sanontojen sanonnan. Jättää melkein sanattomaksi myös kahden kirkon palkkalistoilla olevan, neljän papin kanssa töitä tekevän Jääkarhun. Tähän ei voi sanoa oikeastaan enää muuta kuin Halleluja ja Amen!


10. Papin saarna löytyy allaolevasta linkistä:

Imatralaisen papin viisaudet 

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kaapin paikka

Tehoruokaa
Ostin... tai no, sain... keväällä eräältä maasta poismuuttavalta maamieheltä... tai no, maanaiselta... jykevän, varmaankin pitkälle käsityönä tehdyn vaahterapuisen vaatekaapin. Kaappi päätyi huoneeseeni, keskelle sivuseinää, odottamaan sitä hetkeä, että se löytäisi oikean paikkansa. Kaappi on vieläkin samalla paikalla, ja odottaa sitä, että joku määräisi, minne se kuuluu.

Paskeriville kiinnitti huomioni edellisen postaukseni kommentissaan siihen, että mieheni... tai no, tulevanentisenmieheni... asumisjärjestelyt ovat tainneet jäädä kaiken muun horinan keskellä vähän vähemmälle huomiolle, vaikka oikeastaan kysymyksessä on melkoisen oleellinenkin asia. Virallisesti ja näin julkisesti siis ilmoitettakoon, että mieheni ei ole useampaan kuukauteen enää asunut luonani. Hän on siirtänyt osoitteensa alivuokralaisasuntoon Kossisen luo tämän kämpän länsisiipeen, maksaa tälle vuokraa ja on tehnyt kaikille selväksi, että asuu siellä, tunnin junamatkan päässä.  Jos työpaikallamme tulee joku hätä, olisi siinä tapauksessa otettava yhteyttä minuun, jolla on puljun avaimet taskussaan, ja joka osaa pyörittää rattaita lähes yhtä suurella intensiviteetillä. Kunhan kyseessä ei ole mikään hirveän suuri kannettava. Miehen työajatkin on kaikkien suostumuksella järjestetty niin, että nykyisin hän tulee arkisin hieman myöhemmin töihin, lähtee vastaavasti sitten reiluuden nimissä vähän aikaisemmin poiskin. Entisen 2 tunnin lounastauon sijaan hän pitää huomattavasti lyhyemmän tauon keskellä päivää ja tasoittaa tuntinsa näin. Jos hän joutuu olemaan viikonloppuisin paikalla aikaisin aamulla sekä myöhään illalla niin, että väliin jää luppoaikaa, hoidetaan tietyt asiat niin, että minä tai joku muu on koko päivän paikalla tavoitettavissa, eikä tulevan eksäni  tarvitse lorvia paikalla tyhjän panttina vain odottamassa, tapahtuuko jotakin vai ei. Järjestelyt sopivat kaikille aivan vallan mainiosti, ja koska minäkin olen firman palkkalistoilla, niin tuo tuo muutaman tunnin lisää palkkakuittiini. Ja sehän sopii paremmin kuin hyvin.

Mieheni on solminut myös sopimuksen työpaikkamme kanssa, että työpaikka maksaa hänen 2 vuotta kestävän, suhteellisen hintavan jatkokoulutuksensa, ja hän on kiinteässä työsopimuksessa vähintään tuon ajan. Eli siinä ei ole puolin eikä toisin oikeastaan joustovaraa. Ei, vaikka Kossinen kuinka anoisi, uhkailisi tai pyytäisi. Jobi, mikä jobi. Siinä ei ole kenelläkään nokan koputtamista, ja uskon, että tuleva eksäni on käynyt asian kirjaimellisesti ja pykälä pykälältä läpi Kossisen kanssa, ja elämää nähneenä ja jalat kutakuinkin maassa olevana ihimisenä Kossinen on varmastikin asian sisäistänyt. Jos ei, niin se ei ole minun päänsärkyni.

Sveitsissä julkinen liikenne ja vasrsinkin junaliikenne toimii kuin junan vessa... (Oli ihan pakko kirjoittaa tuo noin...) Junalla pääsee minne tahansa, tai ainakin niin lähelle, että eteenpäin pääsee joko bussilla ja jalkaisin. Niinpä tuo tunnin junamatka kumpaankin suuntaan ei ole miehelle oikeastaan matka eikä mitään. Pahimmillani muistan istuneeni Stadissa talvipakkasessa 2 tuntia dösässä matkalla töistä kotiin Helsingin Liikenteen lähes olemattomassa poikittaisliikenteessä, ruuhka-aikana ja dösän sammuessa milloin millekin pysäkille.

Joku varmaan kiinnitti tuolla aikaisemmin huomiota asiaan, että miekkonen maksaa Kossiselle vuokraa... Juu-u, aivan. Luitte aivan oikein ja en ihmettele yhtään, jos mietitte, että MitVit tää juttu taas on.

Eli siis, mieheni maksaa Kossiselle kuukausittain virallisesti vuokraa, joka on paremminkin nimellistä, vaikkakin ihan virallisissa rajoissa, ja on enemmänkin osallistumista talouden yhteisiin ruokamenoihin. Mies kun ei ole ihan mikään pikkusyömäri, vaan kuluttaa ruumiillista työtä tekevänä ison miehen annoksia.

Ja miksi tuo summa nimetään sitten vuokraksi? No niin, siinä tullaan taas näihin Sveitsin erikoisuuksiin avioeroissa. Kossinenhan on myös eronnut ja hänellä on pieni poika. Poika tulee paikalliseen tapaan lounasaikaan kotiin syömään ja on keskellä päivää yli 2 tuntia kotosalla. Tämä tarkoittaa, että periaatteessa Kossinen ei voi mennä täysiaikaisesti töihin. Tätä sudenkuoppaa tasoittamaan paikallinen laki määrää, että avioerossa paremmin ansaitseva, eli yleensä mies, koska käy kokopäiväisissä töissä, maksaa elatusmaksua lapselle SEKÄ entiselle aviopuolisolle niin, että tämä ei joudu elämään pelkästään kynsiään pureksimalla, kun toinen elää herroiksi. Esimerkiksi meidän tapauksessamme puhutaan melkoisen huomattavasta summasta, josta suurin osa on tyttäremme tarpeisiin, mutta osa myös minulle. Siitäkin huolimatta, että olen lähes täysiaikaisesti töissä.

Tuo summa on laskettu niin, että molempien talouksien viralliset menot listataan. Sen jälkeen tulot  lasketaan yhteen ja puolitetaan, ja sen jälkeen tasatuista tuloista vähennetään molempien talouksien menot ja enemmän tienaavan ylijäämä tasataan molemmille. Lapsen kulut on laskettu tottakai sen puolison menoissa, jonka luona tämä asuu. Kaava on toisaalta melko monimutkainen, mutta toisaalta vähän järkeä käyttämällä selvä ja oikeudenmukainen. Tässä maassahan avioero on vieläkin vähän no-no-juttu, vaikka täälläkin taitaa olla joka 5 liitto, joka päätyy eroon. Ettei nykyisin jopa useampikin.

No niin, mutta sitten takaisin Kossiseen. Kossinen menettää pahimmassa tapauksessa elatusmaksunsa siinä vaiheessa, jos mieheni ja hän asuvat virallisesti avoparina. Riippuen ihan siitä, millainen klausuuli heidän erosopimuksessaan on. Omassamme taitaa olla puolen vuoden rekisteröity yhdessä asuminen.

Tässä tilanteessa olemme tehneet kompromissiratkaisun, joka on win-win meille kaikille, mukaanlukien Kossisen eksä, joka maksaa vähän vähemmän elatusmaksuja, minä ja lapsemme, joiden ei tarvitse pelätä sitä, että meidän maksumme pienenevät siitä syystä, että lapseni isä elättää toistakin perhettä ja hänen menonsa kasvaisivat  huomattavasti. Miehenihän muuttaisi jokatapauksessa pois ja vuokraisi asunnon jostakin, luultavammin suuremmalla vuokralla, kuin mitä nyt maksaa Kossiselle, mutta asuisi kuitenkin Kossisen luona. Eli myös minun kannaltani nykyinen ratkaisu on järkevin. Mitään perhesuhdemuutoksia ei kannata Kossisen ja tulevaneksäni osalta vielä tässä vaiheessa lähteä tekemään, sillä eihän ole kuitenkaan ihan täysin varmaa, että he haluavat loppuelämänsä viettää samassa taloudessa. Yhteinen aika on jokatapauksessa kuitenkin ollut niin lyhyt, että ei voi kunnolla tietää, miltä toisen pieru haisee, vaikka siitä varmasti ho jonkinlainen aavistus onkin.

Mieheni viettää vielä 2 yötä viikossa luonamme.

Se on ainoa asia, mikä vähän hankaa kivenä kengässäni, sillä en pysty oikeasti tuntemaan itseäni täysin vapaaksi niin kauan, kuin tulevalla-pöh-eksällä on avaimet taskussaan. Eihän minullakaan ole avaimia Kossisen kotiin. En voi koskaan tietää, milloin hän pönkäisee sisään tai rentoutua ollessani kotona niinä päivunä, kun hänkin on täällä, sillä hän kulkee ovista lähes kuin ladon ovista. Olen kuitenkin niellyt harmitukseni siitä syystä, että lapsellemme on ollut tärkeää, että isä on yötä pari kertaa viikossa. Heillä on aina ollut yhteistä tekemistä, ja olisi sääli lapsemme kannalta luopua siitä siitä syystä, että meillä aikuisilla ei mene niin hyvin kuin pitäisi. On myöskin erittäin hyödyllistä, että pystyn vapaasti tekemään töitä niissä kolmessa paikassa, jotka minulla tällä hetkellä on, ja tiedän, että lapsi saa jotakin suuhunsa lounaalla. Oma työaikani kun loppuu juuri silloin, kun paikalliset satojen vuosien perinteiden mukaisesti istuvat lounaspöytään tasan klo 12. Voin myös luottaa siihen, että kissoilla on ruokkija silloin, jos haluan olla pidemmän aikaa poissa kotoa. Jos haluaa saada jotakin, on luovuttava jostakin.

Näillä mennään ainakin toistaiseksi. Kaikesta huolimatta.

Ja tämä kaikkihan oli fiksua kirjata julkiseen blogiin... Toki uskon kyllä, että pienen virityksemme asumismuotojemme järjestelyssä viranomaiset jo tietävät. Asuuhan mieheni Kossisen länsisiivessä ihan virallisestikin, ja tyttäremme ollessa käymässä hänelläkin on jonkin verran yksityisyyttä. Tai jos viranomaiset eivät tiedä, niin saavat kyllä selville ilman tällaista pientä blogiakin. Ja vasrsinkin niin kauan, kuin järjestely kelpaa myös Kossisen eksälle, ei heilläkään pitäisi olla mitään änkyttämistä.

Niin ja hei, tässähän ei puhuta yhteiskunnan varoilla elämisestä, vaan omalla työpanoksella tienattujen  tulojen jaosta 4 aikuisen, eronneen ihmisen kesken, ja niin kauan kuin itse sen hyväksymme, ei viranomaiset siihen puutu! Eriasia tietenkin olisi, jos tämä järjestely vaikuttaisi meistä jonkun sosiaalietuuksiin. Ja niitähän ei tässä maassa hirveämmin viljellä.

Sateen jälkeen poutasää?

Viimeiset päivät ovatkin menneet postin odottelussa.

Erohakemuksemme on oikeuden käsiteltävänä ja lakimiehemme mukaan siinä saattaa mennä pitkä aika - parikin kuukautta -  ennenkuin mitään kuuluu, jos asiat eivät ole selviä tuomarin mielestä. Toisaalta taasen käsittelyaika saattaa olla yllättävänkin lyhyt, jos asiat näyttävät olevan kunnossa kaikin puolin. Mitään vilunkipelejä sopimuksessa kun ei kuulema hyväksytä, ei rajatapauksia, eikä sopimuksen osia, jotka rikkovat lakia.

Omasta mielestämme kaiken pitäisi olla enemmän tai vähemmän reilassa, mutta voihan olla, että kaikki eivät näe touhujamme samojen lasien läpi, kuin me itse. Suurinta ihmetystä on tainnut herättää se, että emme riitele oikeastaan mistään, vaikka kuten tässäkin blogissa on tullut useammin kuin kerran mainittua muutama asia vähän niinkuin lipan alta ja katkeruutta säteillen.

Minulta kysytään aina silloin tällöin, miten jaksan olla niin tyyni ja rauhallinen. Miten persoonassani ei näy rikkoutumista, joka monella voi purkautua mitä ihmeellisimpinä oireina. Miten en ole itsetuhoinen tai alkoholisti. Erään kyselijän mukaan kun tilanteeni antaisi sille mitä parhaimmat puitteet.

Kun katselen postauksiani ohimennen - en ole kerännyt rohkeuttani lukea kaikkea vieläkään läpi - puhun useinkin viinipullon korkkaamisesta tai shamppuslasien kilistämisestä tai ruusulikööristä tai-tai-taihousut. Voisi melkein luulla, että kulutan alkoholia enemmänkin, kuin sitä todellisuudessa käytän. Ne harvat kerrat, kun jotakin korkkaan päätyvät heti teidän arvioivien silmienne luettavaksi. Useimmiten tuo ryyppääminen korkkaamisen jälkeen kuitenkin jää yhteen tai kahteen lasilliseen. Joskus menee kyllä pullokin, kuten päänsärkyä aiheuttanut shamppus sunnuntai-iltana. Oli mennyt pilalle hyllyllä kypsyessään... Kai.

Saatan olla pitkiäkin aikoja korkkaamatta yhtään mitään muuta kuin jaffapulloa, jos sitäkään. Raanavesi riittää lähes aina hyvin. Tipaton tammikuukin venyi yhtä poikkeusta lukuunottamatta tipattomaksi kokokevääksi. Eikä tehnyt tiukkaakaan.

Syy siihen, miksi minusta ei ole vieläkään, ei edes tämän elämäntilanteeni seurauksena, kasvanut aikuista alkoholistia, on yksinkertaisesti se, että perheessäni alkoholi on aiheuttanut useampia kuolemantapauksia, aviovaimon pahoinpitelyjä veljeni perheessä, omat vanhempani käyttivät enemmän kuin laki sallii ja kaveripiirissäni on myös eräs surullisempi tapaus, kun fiksuakin fiksumpi ihminen ajautui rikoksen poluille, eikä häntä pystytty auttamaan, vaikka kuinka halusimme. 

Sen sijaan itsetuhoinen luonteenpiirteeni pukkaa esille silloin tällöin ruokailutottumuksieni seurauksena.

Tuossa keväällä hyppäsin mukaan Superdieetille, mutta jouduin hyppäämään kelkasta jo alkumetreillä, kun en saanut sovellettua kyseisen dieetin annettua ruokavaliota eläintuotteista täysin vapaaseen ruokafilosofiaani. Kun vielä eräs ruokaekspertti, joka on kokeillut vegaania ruokavaliota väitti, että pitkin kevättä vaivannut väsymykseni saattaa johtua jonkin asian puutteesta, jota vain sekaruokavaliosta saattaisi löytyä, on  tämän jälkeen ruokavalioni repsahtanut TÄYSIN ja totaalisesti ja olen hällä-väliä asenteellani päästänyt kurkustani alas ihan mitä sattuu: sipsejä, keksejä, normaalia grillimakkaraa, juustoa, kananmunaa, salamia, pizzaa, tonnikalaa suoraan purkista, croisantteja, lohta leivän päällä... Kaiken päälle vieläpä kofeiinillista kahvia tasoittamaan päivittäistä kroonista väsymyksen oloa...You name it...

Ja vatsa tykkää! Tykkää todella paljon. Ja väsymys on kadonnut... ei minnekään. Jos vain mahdollista, olen pari viimeistä viikkoa ollut jopa entistäkin väsyneempi sen lisäksi, että poden huonoa omaatuntoa kaikesta lipsumisestani.

On olemassa kahdenlaista väsymystä, tai no voi olla useammanlaistakin, mutta päällisin puolin väsymys voi olla joko henkistä tai fyysistä. Oma väsymiseni on tällä hetkellä fyysistä. Mieli halajaisi tehdä vaikka mitä, mutta ruumis ei jaksa seurata perässä. Niinpä mielikin alkaa seurata perässä tekemättömyyden raiteille, ja sehän ei ole hyvästä. Joku purkaa pahaa oloaan alkoholiin, viiltelyyn, muunlaiseen itsetuhoiseen toimintaan, mutta minulla paha olo purkautuu ruokaan. Ei anoreksiaan, ei bulimiaan, ei ortoreksiaan, ei ahmimiseen, vaan yksinkertaisiesti siihen, että alitajuisesti syön sitä, josta tiedän ruumiilleni... no joo... keholleni tulevan huonon olon.

Vuoden taisteluni alkaa vaatia veronsa. En olekaan niin vahva, kuin mitä päällepäin näyttää.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Käymme yhdessä ain

Koko eroprosessimme ajan olen lueskellut muutamaa muuta lähestulkoon samassa jamassa olevaa elämäntilitystä.

Muutama päivä sitten kirjoitti Riski Rouva Blogissaan tapahtumasta, joka sai paljon ajatuksia liikkeelle yli kaksi viikkoa kestäneiden yli 30 asteen helteiden pehmentämässä pääkopassani.

Mitä, jos en olisi antanut mielessäni periksi vuosi sitten, vaan olisimme jatkaneet yhteiseloa mieheni kanssa hänen alkuperäisen "muutama vuosi"-suunnitelmansa mukaan? Miten olisi elämämme tällä hetkellä? Voisimmeko siinäkin tapauksessa olla vielä niinkin hyvissä väleissä, kuin nyt, vai olisiko tilanne tulehtunut pahemman kerran? Olisiko mieheni vielä Kossisen kanssa, vai olisiko tilanne ajautunut toiseen, ennalta-arvaamattomaan suuntaan? Vai kolmanteen? Olisiko erohakemuksemme oikeuden käsiteltävänä, vai kärvistelisimmekö vielä molemmat omissa nurkissamme aikalisällä? Mitä jos olisin lähtenyt takaisin Suomeen? Mitä, jos mitä?

Mutta vastauksia noihin kysymyksiin emme tule koskaan saamaan. Se, mikä on ollutta, on mennyttä, ja sitä ei voi enää muuttaa.

Olen luonteeltani helposti anteeksiantava ja olisin ollut valmis anteeksiantamaan myös mieheni tekoset. Siihen ei kuitenkaan ollut tarvetta, sillä mieheni oli tehnyt päätöksensä molempien puolesta, ja päättänyt jatkaa elämäänsä jonkun muun, kuin minun kanssani. Hänelle oli kuitenkin tärkeää, että myös minä saisin elämäni järjestykseen, enkä joutuisi täysin kuivalle maalle kuin kala, vaikka alussa minusta niin tuntuikin.

Minulta kysytään usein, tuliko mieheni teko täysin puun takaa. Ei. Ei se tullut. En todellakaan voi niin väittää, kuten en myöskään sitä, että olisin ollut täysin uhri koko tilanteessa. En heitä ensimmäistä kiveä, sillä asun itsekin lasitalossa. Myönnän, että ajoittain olen miettinyt jo avioliittomme aikana, mitä olisi elämä jonkun muun kanssa. Jonkun, joka jakaisi myös henkiset kiinnostuksen kohteeni, ei ainoastaan jokapäiväisiä ja vähän harvemmin tapahtuvia asioita, jotka mieheni kanssa olemme kyllä hyvin hyvässä sopusoinnussa suurimman osan ajasta läpikäyneet. Niin teemme yhä vieläkin.

Minun oli siis opittava päästämään irti. Päästämään irti siitä, että joku on koko ajan vierelläni. Päästämään irti siitä, että tunsin ahdistusta ja pelkoa tulevaisuudestani ilman toista puoliskoa. Minun oli päästettävä irti myös mustasukkaisuudestani Kossista kohtaan. Päästettävä irti epäilyistäni, että mieheni pettää, sillä tunnustettuaan rakastumisensa toiseen naiseen, hän ei oikeastaan enää pettänyt minua. Jos hän olisi ollut minun kanssani tiiviimmässä suhteessa, olisi hän oikeastaan pettänyt Kossista. Noin niinkuin vapaasti ja vähän tiukemminkin ajateltuna.

Koska tiemme oli tullut yhden elämänvaiheen päähän ja molemmin puolin olimme tulleet siihen tulokseet, että emme jatka avioliittoamme, olisi oikeastaan ihan sama, kenen kanssa mieheni seurustelee ja viettää aikaansa. Se ei olisi enää pettämistä missään mielessä, vaan uuden hakemista. Se antaa minullekin oikeuden katsella ympärilleni sillä silmällä ja sovittaa yhteen kieroutunutta luonteenlaatuani ihan kenen kanssa tahansa. Ei ole enää tarvetta etsiä merkkejä pettämisestä mahdollisesti jo aikaisemmassa vaiheessa tai yrittää urkkia tietoonsa tapahtumia tällä hetkellä, jos mieheni ei halua niitä kertoa. Alussa tutkin jokaikisen tiedonmurusen, joka eteeni tipahti, ja likainen mielikuvitukseni täydensi epätäydellisen kuvan. Oli vaan pakko saada tietää, mitä tapahtui ja mikä tärkeämpää, miksi. Oma syyllisyydentunteeni vaati selitystä, ja mietin koko ajan, mitä olisin voinut tehdä toisin.

Jälkeenpäin asiaa analysoidessani, ja joskus jotakin mieheltäni jopa kysyessäni olen saanut vastauksia, jotka mustassa mielessä olivat ajautuneet aivan väärille raiteille. Kaikki ei ollutkaan ihan niin, kuin olin ajatellut, ja olisin säästynyt monelta mielipahalta, jos en olisi rasittanut pääkoppaani turhilla epäillyillä ja mustaakin mustemmilla ajatuksilla.

Oma ratkaisuni meni näin, mutta en voi millään väittää, että se olisi ainoa oikea. Meillä jokaisella on omat arvomme ja elämämme ja kukaan ei voi oikeasti tietää, mikä kenellekin sopii. Neuvoja voi antaa, ja omalla esimerkillään näyttää, mikä olisi yksi mahdollisuus, mutta aina se on itsekukin itse, juuri se siinä navan ympärillä oleva henkilö, joka tietää kaiken paremmin ja osaa päätöksensä tehdä sopivimmalla tavalla. Jos jokin neuvo tai ajatus tuntuu vastenmieliseltä, se on luultavasti väärä. Tai ehkä sama asia tuntuu myöhemmässä vaiheessa paremmalle, mutta sen näyttää vasta aika. Kun päätös on suuntaan tai toiseen lopulta tehty, on oltava rohkeutta kohdata se, toteuttaa se ja pitää päätöksestään kynsin hampain kiinni, tuli eteen mitä tahansa.

Ja jos huomaa olleensa väärässä, on aina oikeus muuttaa mielipidettään, mutta mielestäni ei saa heilua kahden asian välillä, kuin aasi kahden porkkanapinon välissä. Joskus on heitettävä koko korttipino käsistään ja koottava se uudelleen.

Vaikka oma elämäni onkin täysi katastrofi ja luulatavasti sössin myös kuolinvuoteellani Viikatemiehen lopullisen sivalluksen väistämällä juuri ratkaisevalla hetkellä, niin luulen tehneeni eromme kanssa juuri oikean ratkaisun pakottamalla asian etenemään oikotien kautta ilman harkinta-aikaa tai ylimääräisiä syrjähyppyjä valheelliseen pintapuoliseen Muka-elämään, jossa vain itse olisimme tienneet asian oikean laidan ja antaneet ympäristömme olla siinä luulossa, että olemme vieläkin aviopari, vaikka pinnan alla oli aivan muuta.

Elämä jatkuu. Kahteen suuntaan.

Olisi ollut aivan turha pitkittää minkään asian takia, ei edes lapsemme vuoksi, eroa enää yhtään pidempään. Tytön koulupsykologi-elämäntapa-trainerin (tyttö on käynyt hänen luonaan ihan muista syistä, eli saadakseen apua ylitsepääsemättömään esiintymisjännitykseen luokan edessä) mukaan elämäntilanteemme ei harvinaisesti näy enää tippaakaan tytön käyttäytymisessä. Ja syynä on varmasti se, että tyttökin on huomannut.

Nimittäin sen, että elämä jatkuu. Kahteen suuntaan. Sen sijaan, että kotona olisi koko ajan epävarmuutta siitä, kuka menee ja minne, ja kuka käski ja mitä.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Kotimaan matkailua... ja vähän ulkomaankin

Vettä, vuoria ja pilviä. Oikealla kädellä näkyy Sveitsi,
vasemmalla Itävalta.
Maanantaina minulla oli tämän  viikon ainoa vapaapäviä.

Suunnitelmissani oli käyttää päivä hyvin - ei mihinkään siivoukseen tai muuhun velvollisuudentuntoisen ihmisen normaaliin vapaa-ajan toimintaan - vaan reissailuun kauniissa kotomaassani, minkä kaikkien nurkkien koluaminen voi viedä hetken, jos toisenkin. Kunhan jaksaa muistaa sen, että tässä kotimaassani olen viettänyt suurinpiirtein vuoden verran, jos lukuun ei oteta niitä kolmea vuotta ennen tämän ajanlaskumme alkua joskus vuonna mikälie ja kolme.

Olen tullut yön hiljaisina tunteina hiljaa mielessäni mietiskellen siihen tulokseen, että elämäni koko ajan vaakalaudalla oleminen ja katastrofaalisuus johtuvat vain ja ainoastaan impulsiivisuudestani ja siitä, että hyppään koko ajan pää edellä kylmään ja tuntemattomaan veteen sen suuremmin ajattelematta, joten päätin ottaa tämän päivän varmalta pohjalta ja suunnittelin kaiken huolellisesti.

Halusin Berniin, sillä siellä on maan yhden suurimmista pankeista järjestämä mielenkiintoinen näyttely: kiinalaiset terrakottasotilaat! Olen jo pitkään halunnut nähdä ne, mutta Kiinassa ollessamme tieni ei johtanut valitettavasti niiden luo, ja sotilaiden matkatessa ympäri maailmaa eivät tiemme ole vielä tähän päivään mennessä risteytyneet.

Kun kerran otetaan varman päälle, niin silloin googlataan netistä näyttelyn aukioloajat.

Ja huomataan: suljettu maanantaisin.

Tottakai. Mitäs muutakaan sitä voisi sitten olettaa. Ei siis mennä sinne, vaan tehdään päivän ekskursio ulkomaiden puolelle. Tutulla reitillä, tuttuun paikkaan. Saksaan... ei toki Berliiniin, vaan Friedrichhafeniin Bodenseen rannalla. Zürichistä pääsee reippaassa tunnissa Romanshorniin, josta taasen alkaa 43 minuutin matka lautalla järven vastarannalle siellä huutelevien toisten samanlaisten luo.

Friedrichshafenissa
On turha odottaa mitään ruotsinlaivan kaltaista jättiviritelmää, mutta palvelu pelaa todella hyvin. Aurinkokannella istuessa juomat ja mutusteltavat tarjoillaan suoraan eteen, eikä tarvitse itse lähteä niitä jonottelemaan baarin puolelle. Toki niinkin saa kyllä halutessaan tehdä.

No mutta eipäs hypätä asioiden edelle.

Koska kysymys on kuitenkin minusta, niin ei tuokaan matka aivan kommervenkeittä sujunut kohteesta aa kohteeseen bee. Välille mahtui pari pysähdystä ja eestaas reissaamista pidemmän kaavan kautta.

Sattuipa nimittäin sopivasti niin, että ostettuani junalipun automaatista ja tarkastaessani junan lähtöaikaa huomasin, että se oli juuri lähdössä. Enkä ennättänyt juoksemallakaan kyytiin. Vain perävälot vilahtivat silmissäni... toisaalta oli ihan kiva välillä nähdä ne perävalotkin ainaisten vastaantulevan-junan-etuvalot-tunnelissa sijaan. Jos nyt jotain positiivista tästäkin haluaa esiin väkisin kaivella.

No mutta, seuraava juna lähtisi tunnin päästä, eli oli aikaa käydä läheisessä Starbucksissa hörppäämässä Muka-latet. Paitsi, että sain kofeiinittoman soijalaten sijaan oikean laten oikealla maidolla.. Joo-o, maustahan sen herkun tunsi, sekä siitä, että parin tunnin päästä alkoi kädet ja jalat vispaamaan hermostuneesti saatuaan vuoden jälkeen jälleen kerran ihan aitoa kofeiinia, eikä pelkkää hämäystä. Olisin toki voinut käydä vaihdattamassa tiskillä uuteen, mutta ajattelin, että menköön nyt tämän kerran, koska olen viime aikoina muutenkin ollut tietoisen huolimaton ruokavalioni suhteen.

Virhe.

Käsien ja jalkojen vispaamisen lisäksi vatsani meni myös aivan sekaisin. Pahimmat paineet purin sitten saksalaisten iloksi paikallisessa kenkäkaupassa... Mutta tsot tsot, eipä mennä taaskaan asioiden edelle.

Pääsin asemalle takaisin ajoissa. Siitä pidin tällä kerralla suunnitelmallisesti hyvän huolen. Pääsin myös junaan ajoissa. Siitäkin pidin hyvän huolen. Juna oli sitten puolestaan vastapainoksi viitisen minuuttia myöhässä... Vai hetkinen, oliko? Huomasin nimittäin, että laiturilta lähtiessämme opasteessa luki: Chur. Tuo Alppimatkailijoiden ihana risteyskaupunki parinsadan kilometrin päässä ja aivan väärässä suunnassa. Vähän minä olinkin ihmetellyt kun junaan pakkasi koko ajan vaellusvermeillä varustettuja hemuleita.

Jahas. Eikun sitten ensimmäisellä asemalla salamana ulos - onneksi vaunuun ei ennättänyt lippujen tarkastajaa, sillä tuosta pikkuruisesta erheestä olisi rapsahtanut 100 Frangin sakot. Verrattuna alle 30 Frangin lipun hintaan tuo olisi ollut melkoinen lisämaksu vain muutaman kilometrin matkasta.

No niin, takaisin Zürichin pääasemaalle, puolen tunnin odotus, ja tällä kerralla kymmeneen kertaan tarkistettu junan lähtöpaikka ja -aika.

Nappiin meni. Samoin kuin lauttamatka ja ostosreissu Friedrichshafenissa. Eihän sinne nähtävyyksiä mennä katsomaan, vaan syömään, juomaan ja shoppailemaan. Niih.

Silja Serenade
Kotimatkalla mietin, miksi ihmeessä minulle käy aina näin? Miksi mikään asia ei koskaan mene niinsanotusti putkeen, vaan aina joutuu vähintään hienoisesti säätämään jotakin? Haluanko ja vaadinko elämältä ja Universumilta muka liikaa?

Tällä kerralla olin hiljaa mielessäni suunnitellut kaiken, mutta suunnitelmat menivät kalkkiviivojen sijaan myttyyn jo alkumetreillä: jos alkuperäinen suunnitelma aa - "Terrakottasotilaat" olisi toteutunut, en luultavasti olisi kotiin tultuani ollut kaikesta helteestä rättiväsynyt ulkomaanmatkaaja, katastrofista toiseen reissaava Jääkarhu kassissaan uudet vaaleansinniset syksykorkkakit, vaan onnesta soikeana kiinalaista kulttuuria ja menneisyyttä hehkuttava fiksu ja filmaattinen, aina siisti, freesi ja tyyni suomalainen Lifestyle-bloggaaja.

Mutta tasan ei käy onnenlahjat. Tälläkään kertaa.

Ei minusta taida olle lassevireniksi, joka kaaduttuaankin hoitaa homman kotiin. Ei minusta ole edes mattinykäseksi, sillä en osaa kaikesta harjoittelusta huolimatta telemarkiani, vaan räsähdän aina persauksilleni. Useimmiten persaukisena. Matti sentään hoitaa telemarkin kotiin vaikka unissaan.

Tuskin minusta olisi edes siksi buddhalaiseksi munkiksi, joka elelee erakkona jossakin kaukaisella vuorella. Vuorenvarmasti osaisin sössiä myös sen. Luultavimmin rakentaisin matalan majani paikkaan, jossa kaiken jo ollessa valmiina huomaisin asuvan sata muuta samanlaista.

Kolminkertainen eläköön-huuto sille.

Ja Yrjölle.



sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Erään aikakauden loppu

Tiesinhän minä, että tämä kirja löytyy hyllystämme
Ollessani Berliinissä tunsin oloni vapaaksi kuin taivaan lintu.

Ei ollut velvollisuuksia ketään kohtaan, sain loikoilla sängyssä ihan niin pitkään, kuin sieluni sieti, aamiainen tuotiin tilatessa huoneeseen asti, siivooja kävi joka päivä, ei ollut pakkoa mennä yhtään minnekään, jos ei halunnut ja kellon viisareilla ei ollut mitään merkitystä. Tuohon olisi voinut tottua. Ja niinhän tuota taisin tehdäkin. Älkää vaan kertoko kenellekään.

Kotiin palaaminen on toki aina myös kivaa, mutta tällä kerralla tuohon kivuuteen liittyi tietynlainen haikeus. Kukaan ei ollut lentokentällä tai kotiovella vastaanottamassa, jos mukaan ei lueta kahta liiankin puheliasta kissaa, jotka yhteen ääneen ja hengenvetoon raportoivat koko viikon tilanteen. Hiekkalaatikko oli kuulema ollut siivoamatta ja ruoka- ja juomakupit koko ajan tyhjiä... Niinpä niin... Varmasti.

Tulevaentinenmieheni oli tietysti naisensa luona ja tyttäremme rippileirillä Ranskassa, ja jotenkin kaikki tuntui ahdistavalle. Ei ollut ketään, jolle kertoa ensitunnelmistaan, ei ketään, joka olisi kuunnellut valitukset melkein tunnin myöhässä olleesta paluulennosta ja ei ketään, jonka nenän eteen olisi voinut tarkkaan harkitut tuliaisensa kantaa.

Tuntui aivan sille, kuin olisi ihan yksi lysti kaikille ja koko maailmankaikkeudelle, olisinko tullut takaisin, vai olisinko jäänyt Berliiniin. Mikä kyllä siinäkin valossa tuntui oikeastaan varsin hyvälle vaihtoehdolle kaikin puolin, ja hetken jopa jäin miettimään, olisiko siinä oikeasti potentiaalia, ja pitäisikö alkaa hakemaan töitä.

Mutta ei.

Se olisi jälleen kerran todellisuudesta pakenemista ja ongelman siirtämistä paikasta toiseen. Aivan kuin olisi ollut se, että olisin muuttanut vuosi sitten  takaisin Suomeen katsomatta, mitä tällä maalla on annettavanaan. Vaikka ympäristö muuttuisikin, olisin silti minä. Se jo tutuksi tullut katastrofien ympäröimä, sosiopaattinen Jääkarhu, joka kuvittelee, että jää on kylmempää ja valkeampaa muurin toisella puolella. Kannan aina koko lastia mukanani, menenpä sitten minne tahansa. Vaikka välimatka tulevaan entiseeni ehkä olisikin tietyllä tapaa hyvä asia, niin loppupelissä saattaa kuitenkin tämä sadan kilometrin fyysinen ero olla siitä huolimatta parempi vaihtoehto.

Vuosi on mennyt umpeen jään murtumisesta jalkojeni alla. Vuosi sitten tähän aikaan en tiennyt yhtään, mihin suuntaan elämäni minua veisi. Olin suunnitellut pitäväni hieman vapaampaa aikaa - kaikki ne lomapäivät, joita 10 vuoden yrittäjyyteni aikana en ollut pystynyt pitämään - sillä mieheni tulojen piti elättää koko perhe. Kuten paikallinen tapa muutenkin on. Aikomuksenani oli etsiä kaikessa rauhassa hyvä ja kaikinpuolin sopiva työpaikka, josta maksetaan sopivaa palkkaa, joka palauttaisi kuralla olleen taloutemme alta aikayksikön uuteen kukoistukseen. Minulla piti olla yrittäjän 24/7 työpanoksen sijasta aikaa myös perheellemme, lapsellemme, miehelleni ja kaikelle muulle kivalle ja tarpeelliselle. Minulla piti olla kaikki hyvin.

Mutta elämä otti ja löi turpaan ja sen jälkeen vyön alle. Toipuminen kesti kauan, ja jätti rumat arpensa sieluuni.

Nyt kuitenkin voin sanoa, että tuo aikakausi on ohi. Sudenkuoppa laittomine ansoineen on jo melkoisen kaukana, ja ansasta puremalla irtisaatu käpälä alkaa jo kantaa eteenpäin. Aikaisemmin mietin olevani myrskyn silmässä ja odotin kauhulla sen toista laitaa. Nyt kuitenkin luulen, että läpikäymäni vuosi oli nimenomaan se toinen laita. Ensimmäisestä taisin mennä läpi yrityksemme pahimpina päivinä, jotka nekin tuntuvat nykyisin kuin pahalta unelta.

Tytön tuoma tuliainen Provencesta: syötävän nätti.
 Pitäisikö kirota, että pääsisi pesemään suutaan saippualla?
Vuositavoitteitteni dead lineen on vielä parisen kuukautta aikaa, ja paljon on vielä tekemättä. Listan asioista tärkeimmät on kuitenkin jo selvitetty, ja loput ovatkin pelkkiä lillukanvarsia.

Kohta pitääkin alkaa miettiä kannustavia tavoitteita seuraavalle vuodelle.

Vaikka tämä blogi onkin savupiippuna ja henkireikänä oman asiansa jo hoitanut, niin seuraavaan listaan taidan siitäkin huolimatta lisätä: "Tämä blogi elää ja hengittää".

Se, mihin muotoon aika sitä vie, jäköön nähtäväksi.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

No pic - did not happen, sitä saa, mitä tilaa 2

Kun ei tämä bloggeri suostunut yhteistyöhön, ja laittanut koko stooria samaan postaukseen, niin tästäpä kostoksi poikii vielä toinenkin postaus samasta aiheesta.

Kyllä sitä osataan meilläkin, nääs.

Eli, ruumiin ravintoa, että sielu jaksaa:
 
Jääkarhulle karhujuomaa

Eiköhän tällä yksi Jääkarhu tien päälle saada

I love you, too!

Yksi suosituksia saaneista vegaanisista ravintoloista oli Yoyo. En jatka
suosituksia eteenpäin. Törkyinen sisustus ja todella töykeä palvelu olisivat vielä
saattaneet menetellä, mutta kun ruoka tuli suoraan pussista pannun kautta
lautaselle, ei sopinut minun konseptiini...

Yoyon vessa. Kysymys on Punk-vaihtoehtopaikasta,
mutta silti en ymmärrä teollista pussiruokaa.

Oman hotellin aulapuari, jossa oli kiva hörpätä päivän päätteeksi
sitä karhujuomaa.


Pintoja, valoja ja varjoja, eli Berliinissä kannattaa kulkea silmät auki:

 
 



TV-tornin sisällä

Sony Center

Muurin merkit



Bundestagin kupolin katto symbolisoi läpinäkyvyyttä politiikassa


Bundestagin kupolissa ylhäältä alaspäin

Montakohan julistetta tässä on, ja mikä on
vanhimman vuosikerta?
 
 
Siitäs saitte!

No pic - did not happen... ja sitä saa, mitä tilaa

Niinhän siinä lopulta kävi, vaikka kuinka olin päättänyt blogiani koko reissun ajan päivittää, että Berliininmukki ja -makkara veivät voiton, ja päivitykset jäivät jokaisen oman likaisen mielikuvituksen varaan.

Berliini on todella upea paikka: henkilökohtaisessa top-tenissäni kipuaa varmasti kolmen parhaan joukkoon. Lähes 3,5 miljoonan asukasluku takaa sen, että kaikki kukat saavat kukkia rauhassa, ja kaupungilla on ihan reilu juppi-hippi-punkkari-hipsteri-henki. Tunsin sulautuvani katukuvaan kuin margariini kuumaan veitseen, lopulta valuen siitä pois, takaisin rakkaaseen Zürichiini, joka kaikesta huolimatta on Se Paikka, jossa toistaiseksi haluan ikääni karruttaa.

Koska yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja Prinsessan sanoin kukaan ei usko, että edes olin paikalla ilman kuvia, niin tässä sitten seuraa se pakollinen kuvallinen show. Jos joku haluaa tietää jostakin enemmän, niin kysyä saa. Vastaan, jos huvittaa (toki yleensä huvittaa jopa enemmän, kuin haluaisin itsekään myöntää)

Matka & Hotelli. Varaukset hoituivat e-bookersin kautta suhteellisen hyvään hintaan:


Air Berlin lentää myös Berliiniin... olisitteko arvanneet?

Huone oli tilava ja todella siisti, ja hintaa vain 70 euroa yö!




Berlin, Berlin on ensimmäinen Toisen Maailmansodan jälkeen
rakennettu hotelli ja tällä hetkellä kaupungin 3. suurin



 
Käytävät olivat pitkiä ja äänettömiä. Vain
yhtenä yönä hiljaisuuden rikkoi naapurista kuulunut:
"Vittu-saatana-perkele!"
Voit viedä suomalaisen pois ruotsinlaivasta,
mutta et ruotsinlaivaa suomalaisesta...


Berliini on saanut nimensä KARHUISTA, ja niitähän löytyy:






 
There is a pic - it did happen!

 



Pakolliset nähtävyydet:
 
 
Siegessäule

Kudammin ostoskadulla muistellaan myös neljän liittoutuneen jakoa

Kuumailmapallolla pääsee ilmaan sadalla eurolla 15 minuutiksi ja
Trabantilla pääsee safarille 2 tunniksi 170 eurolla

Checkpoint Charlie. Kuka muistaa Little Stevenin samannimisen biisin?
Se soi mulla aina päässä tämän paikan läheisyydessä.
"Brothers and sisters on the other side,
living in a shadow
of a wall so high..."

Muurin muisto

Lisää muureja kaadettavaksi

Trabant

Pätkä muuria ja Göbbelsin Propagandaministeriö.
Kaksi eri historian lehden havinakohtaa.

TV-torni

Berliner Dom

Kannanotto muurissa

Holocaust Memorial

Holocaust Memorial

Brandenburgin portti itäpuolelta nähtynä.

Muistomerkki niille, jotka kuolivat yrittäessään loikata länteen uimalla Spreen yli.

Reichstag/Bundestag


Torni, jonka yli 60 kellolla soitetaan konsertteja