lauantai 6. heinäkuuta 2013

Desigual

"Kukkanen Alppien rinteiden, terveiset tuot...
kaukaa?
Aim in löööv.

Joo, joo, tiedän että en ole maailman ainoa ihminen joka on hurahtanut Desigualin värikkäisiin rätteihin. Näin on vaan päässyt jossakin välissä - valitettavasti - tapahtumaan. Valitettavasti siksi, että lompakkoni ja pankkitilini eivät ihan välttämättä kyseisestä tuotemerkistä niin hirveästi välittäisi.

Kun kyseisen kaupan näyteikkunassa lukee Sale 50%, niin jopaa shoppailua kaihtava ja downshiftaava Jääkarhu löytää tiensä ovesta sisälle. Kutsu nimelläni kuuluu selvänä ja kaikuvana.

Toki jo viikko sitten katselin Prinsessan kanssa kierrellessäni kyseisen putiikin tarjontaa ja iskin silmäni yhteen paitaan, joka jäi mietintämyssyyn siitä syystä, että on alennuksessakin suhteellisen hintava. Tänään tuli kuitenkin se päivä, jolloin tuo paita löysi tiensä vaatekaappiini, jossa alkaa olla Desigualin kamaa kohta niin paljon, että pystyn aloittamaan ikioman Lifestyle-blogini, jossa näppään iPponilla peilin kauttaa muutaman "päivän asu"-kuvan ja postaan niitä teidän iloksenne muutaman nasevan sanan kanssa.

Not.

Kevyt kesäpaita
Vaikka eihän sitä voi ikinä tietää. Ehkä Jääkarhu löytyy jonakin päivänä omalla nimellään jostakin portaalista maksettuna naisena ja hehkuttaa sponsoroitujen vaatteiden puolesta suu vaahdossa. Kuka ties, kenties, kuka vei kesävoin? Tai on jo nyt? Tai sitten ei? No ei, turha lähteä googlettamaan :)

Sitä, ja Desigualin sponsorointia odotellessa laittelin kuitenkin elämänarvojani jälleen kerran uuteen järjestykseen. Kohta on kulunut täsmälleen vuosi siitä, kun elämältäni putosi pohja, enkä tiennyt yhtään, mihin suuntaan risteävä tieni veisi.

Vähän painavampi kolttu
Seisoin risteyksessä sateessa pitkään, ja sateen lisäksi niskaani heitettiin välillä ihan paskaakin.

Mielenterveyteni roikkui hiuskarvan varassa syvän kuilun yllä ja fyysinen kuntoni rapistui, kun en yksinkertaisesti jaksanut pitää huolta itsestäni. Painoni alkoi huonojen ruokailutapojen ja liikunnan puutteen vuoksi olla noususuhdanteinen kaiken muun mennessä hukkaputkessa reippaasti alaspäin. Vanhat ystäväni -migreeni ja selkäkipu- palasivat oltuaan kauan poissa, ilmeisesti jonkun muun vieraana.

Jossakin vaiheessa heräsin kuitenkin painajaisestani ja aloin pikkuhiljaa kiivetä takaisin ylöspäin ympäristön jatkaessa esteiden heittämistä eteeni. Mutta hymyä pitää vetää huuleen, vaikka virtsaisi vastatuuleen, sanoo jo Juice Leskinenkin.

Niinpä ryhdistäydyin, mutta hiljaa sisimmissäni pelkäänkin yhä vieläkin tulevaa ja yksinjäämistä, vaikka kuljenkin jo suurimman osan ajasta pää pystyssä ja olen saanut osan itseluottamuksestani takaisin.
Käpälät kipeenä
Vaikka joudun vieläkin parantelemaan säännöllistä migreeniäni kemiallisesti, kun pelkkä ruokavalio ei auta, miettimään tarkkaan, mitä suuhuni laitan ja muistaa venytellä ja rentouttaa selkärankaa ja levittelemään varpaitani alkavan liikavarpaan vuoksi mekaanisin apuneuvoin, ja vaikka henkinen- ja rakkauselämäni onkin ihan PC:stä, syvältä ja poikittain ja loppua ei ole näkyvissä jokatoinenpäiväisten takaiskujen vuoksi, niin minulla on kuitenkin asiat suhteellisen hyvässä kuosissa.

Olen kuitenkin ihan perusterve ajoittaista ison pyörän tyhjälyöntiä lukuunottamatta, minulla on työpaikka, kaksikin, katto pään päällä, saan joka päivä syödäkseni ja pieniä ilonaiheitakin löytyy neulana heinäsuovasta satunnaisesti aina ajoittain. Pystyn myös käymään tuolla edellämainitussa D-kaupassa ja jopa ostaakin sieltä jotakin, jos mieli aivan hirveästi tekee.


Alakerrassamme asuu hieman minua vanhempi eronnut nainen, jolla on tytärtäni pari vuotta vanhempi tyttö. Tällä naisella on melanooma, todella pahasti levinnyt ja yhä edelleen agressiivisesti leviävä. Voi olla, että ihan minä päivänä tahansa hän ei enää palaakaan sairaalasta. Hän on laihtunut valtavasti tämän vuoden aikana ja viimeisinä päivinä hän on ollut todella huonon näköinen ja sanoo itsekkin, että nyt ei mene ihan niin hyvin kuin toivoisi.

Tämän lisäksi eräs sukulaiseni on kärsinyt pahoista päänsäryistä ja näön sumenemisesta, niin, että hän on ostanut lamppuja jokaikiseen nurkkaan ja nurkkien väliin luullen, että jostakin syystä on väin hämärämpää kuin ennen. Viime kuussa hän sai valtavaia päänsärkykohtauksia ja näkö sumeni kohtauksen aikana aivan täysin. Diagnosoitiin ensin auralliseksi migreeniksi, mutta hän itse ei suostunut hyväksymään diagnoosia, vaan vaati toisenkin lääkärin lausunnon. Hyvä niin. Periaatteessa, ja oikeastaan kyllä oikeastikin.

Tarkempien kokeiden jälkeen hänellä on löydetty kasvain silmän takaa.

Hoitovaihtoehtoja on annettu kaksi: laserleikkaus tai sädehoito. Laserleikkauksen onnistumisesta ei ole takeita, sillä vaikka kasvain saataisikin poistettua, näkökyky luultavasti/todennäköisesti menisi kokonaan. Sädehoidossa olisi 15% epäonnistumisen riski ja näkökyky voitaisiin ehkä suurimmaksi osaksi pelastaa, mutta sädehoidon muut sivuvaikutukset ovat mahdollisesti hirveät. Sukulaiseni on päätynyt kuitenkin sädehoitoon, sillä kysymyksessä on kuitenkin hänen "parempi" silmänsä ja hän ei halua sokeutua vielä tässä vaiheessa elämäänsä. Vuosia kun on mahdollisesti vielä melkoisen monta jäljellä.

Tähän oikeaan kuolemanpelkoon verrattuna oma yksinäisyydenpelkoni tuntuu naurettavalle.

Vaikka totta on sekin.


Ei kommentteja: