sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Erään aikakauden loppu

Tiesinhän minä, että tämä kirja löytyy hyllystämme
Ollessani Berliinissä tunsin oloni vapaaksi kuin taivaan lintu.

Ei ollut velvollisuuksia ketään kohtaan, sain loikoilla sängyssä ihan niin pitkään, kuin sieluni sieti, aamiainen tuotiin tilatessa huoneeseen asti, siivooja kävi joka päivä, ei ollut pakkoa mennä yhtään minnekään, jos ei halunnut ja kellon viisareilla ei ollut mitään merkitystä. Tuohon olisi voinut tottua. Ja niinhän tuota taisin tehdäkin. Älkää vaan kertoko kenellekään.

Kotiin palaaminen on toki aina myös kivaa, mutta tällä kerralla tuohon kivuuteen liittyi tietynlainen haikeus. Kukaan ei ollut lentokentällä tai kotiovella vastaanottamassa, jos mukaan ei lueta kahta liiankin puheliasta kissaa, jotka yhteen ääneen ja hengenvetoon raportoivat koko viikon tilanteen. Hiekkalaatikko oli kuulema ollut siivoamatta ja ruoka- ja juomakupit koko ajan tyhjiä... Niinpä niin... Varmasti.

Tulevaentinenmieheni oli tietysti naisensa luona ja tyttäremme rippileirillä Ranskassa, ja jotenkin kaikki tuntui ahdistavalle. Ei ollut ketään, jolle kertoa ensitunnelmistaan, ei ketään, joka olisi kuunnellut valitukset melkein tunnin myöhässä olleesta paluulennosta ja ei ketään, jonka nenän eteen olisi voinut tarkkaan harkitut tuliaisensa kantaa.

Tuntui aivan sille, kuin olisi ihan yksi lysti kaikille ja koko maailmankaikkeudelle, olisinko tullut takaisin, vai olisinko jäänyt Berliiniin. Mikä kyllä siinäkin valossa tuntui oikeastaan varsin hyvälle vaihtoehdolle kaikin puolin, ja hetken jopa jäin miettimään, olisiko siinä oikeasti potentiaalia, ja pitäisikö alkaa hakemaan töitä.

Mutta ei.

Se olisi jälleen kerran todellisuudesta pakenemista ja ongelman siirtämistä paikasta toiseen. Aivan kuin olisi ollut se, että olisin muuttanut vuosi sitten  takaisin Suomeen katsomatta, mitä tällä maalla on annettavanaan. Vaikka ympäristö muuttuisikin, olisin silti minä. Se jo tutuksi tullut katastrofien ympäröimä, sosiopaattinen Jääkarhu, joka kuvittelee, että jää on kylmempää ja valkeampaa muurin toisella puolella. Kannan aina koko lastia mukanani, menenpä sitten minne tahansa. Vaikka välimatka tulevaan entiseeni ehkä olisikin tietyllä tapaa hyvä asia, niin loppupelissä saattaa kuitenkin tämä sadan kilometrin fyysinen ero olla siitä huolimatta parempi vaihtoehto.

Vuosi on mennyt umpeen jään murtumisesta jalkojeni alla. Vuosi sitten tähän aikaan en tiennyt yhtään, mihin suuntaan elämäni minua veisi. Olin suunnitellut pitäväni hieman vapaampaa aikaa - kaikki ne lomapäivät, joita 10 vuoden yrittäjyyteni aikana en ollut pystynyt pitämään - sillä mieheni tulojen piti elättää koko perhe. Kuten paikallinen tapa muutenkin on. Aikomuksenani oli etsiä kaikessa rauhassa hyvä ja kaikinpuolin sopiva työpaikka, josta maksetaan sopivaa palkkaa, joka palauttaisi kuralla olleen taloutemme alta aikayksikön uuteen kukoistukseen. Minulla piti olla yrittäjän 24/7 työpanoksen sijasta aikaa myös perheellemme, lapsellemme, miehelleni ja kaikelle muulle kivalle ja tarpeelliselle. Minulla piti olla kaikki hyvin.

Mutta elämä otti ja löi turpaan ja sen jälkeen vyön alle. Toipuminen kesti kauan, ja jätti rumat arpensa sieluuni.

Nyt kuitenkin voin sanoa, että tuo aikakausi on ohi. Sudenkuoppa laittomine ansoineen on jo melkoisen kaukana, ja ansasta puremalla irtisaatu käpälä alkaa jo kantaa eteenpäin. Aikaisemmin mietin olevani myrskyn silmässä ja odotin kauhulla sen toista laitaa. Nyt kuitenkin luulen, että läpikäymäni vuosi oli nimenomaan se toinen laita. Ensimmäisestä taisin mennä läpi yrityksemme pahimpina päivinä, jotka nekin tuntuvat nykyisin kuin pahalta unelta.

Tytön tuoma tuliainen Provencesta: syötävän nätti.
 Pitäisikö kirota, että pääsisi pesemään suutaan saippualla?
Vuositavoitteitteni dead lineen on vielä parisen kuukautta aikaa, ja paljon on vielä tekemättä. Listan asioista tärkeimmät on kuitenkin jo selvitetty, ja loput ovatkin pelkkiä lillukanvarsia.

Kohta pitääkin alkaa miettiä kannustavia tavoitteita seuraavalle vuodelle.

Vaikka tämä blogi onkin savupiippuna ja henkireikänä oman asiansa jo hoitanut, niin seuraavaan listaan taidan siitäkin huolimatta lisätä: "Tämä blogi elää ja hengittää".

Se, mihin muotoon aika sitä vie, jäköön nähtäväksi.

Ei kommentteja: