tiistai 2. heinäkuuta 2013

Hanki elämä!

Jos jossia ei olisi, niin lehmätkin lentäisi...
Tuli sitten hankittua elämä.

Ihan kokonaiseksi viikoksi niin, että sosiaalisen median elämä jäi hetkeksi taka-alalle. Tohinaa oli aamusta iltaan niin, ettei nokka kuitenkaan tohissut, mutta sosiopaatti-Jääkarhu joutui vetämään Small Talk - taitonsa äärimmilleen, eikä ollut puhettakaan siitä, että olisin käpertynyt nurkkaani nuolemaan haavojani ja ulisemaan, vaikka viimeaikainen elämäntilanteeni olisi antanut sillekin mahdollisuuden. Tuli aivan mieleen opiskeluaikani vuonna nakki ja muussi, jolloin päivät istuttiin koulussa ja illat liehuttiin jos jonkinlaisissa kissanristijäisissä ja "iltaseminaareissa".

Sosiaalinen viikko alkoi reippaasti käppäilemällä molempien kirkkojen työporukkamme kanssa muutaman kilomertin päässä olevaan nunnaluostariin tutustumiskierrokselle ja sen jälkeen iltapalalle. Tottakai lähdin mukaan, kun oli annettu näinkin erinomainen tilaisuus tutustua luostarielämään. Mutta hitsinpimpulat, eihän ne nunnat, ainakaan nämä Benedictiiniläiset, mitään yksinäistä elämää vietä. Porukalla veisataan viisi kertaa päivässä messua ja töitä tehdään - jos ei nyt ihan käsi kädessä - niin yhdessä. Ei ole sosiopaatille hyvä paikka. Ehei. Ja varsinkaan se ei sopisi pirtaani, että jokainen aamu herätään ennen kukkoa ja lauletaan kukko hereille päivän ensimmäisessä messussa viiden aikaan. Tai no, sunnuntaina saa laiskotella ja nukkua pitkään. Silloin herätään vasta puoliseiskalta.

Ei olisi minusta siihen ja tikulla silmään sitä, joka väittää, että kyllä siihen tottuu. En totu. Kokeiltu on jo useampaankin otteeseen. Israelin kibbutzikuukausina aloitin duunit keittiössä kuudelta kuutena päivänä viikossa. Aamu aamulta herääminen tuntui vaikeammalta, vaikka periaatteessa taisin tuohon aikaan suhteellisen hyvin jopa nukkuakin yöllä.

Sen jälkeen on tullut testattua aikaiset aamut useampaankin otteeseen. Enkä ole oppinut vieläkään heräämään aikaisin vapaaehtoisesti. Jos nyt satun edes nukkumaan. Välillä kun tuntuu, että nukahtamisen ja heräämisen välillä on aivan liian lyhyt aika.

Jaa, ja sitten siellä luostarissa käy ihan ihmeellisiä vieraita. Meilläkin oli kolme pappia mukanamme ja olimme siis kirjaimellisesti pappia kyydissä, vaikka apostolin kyydillä olimmekin liikenteessä. Yksi papeista alkoi hikisen kävelyn jäljiltä vaihtaa paitaa keskellä luostarin käytävää. Joku jo vähän asiasta huomauttikin, mutta sai vastauksekseen: "Jeesuksella ristillä oli vähemmän vaatteita päällä..." Ja sitähän sitten saattaa vilkkaammalla mielikuvituksella varustetut arvata, mitä asiasta seuraavaksi lohkaisiin.

Mitenkähän siinä isämeidänssä sitten sanottiinkaan? "Älä saata meitä kiusaukseen" tai jotakin sinne päin. Varsinkin kun kysymyksessä on ihan miellyttävän näköinen pappismies... Kaksi muuta kirkonmiestä käyttäytyi vähän nautraalimmin... jos ei päässyt kuulemaan puheita. Molemmat ovat niin jumalattoman mustalla huumorilla varustettuja, että sitä ei usko itse erkkikään kuulematta. Melkein välillä tippuu korvat päästä ja joutuu miettimään, kuulinkohan minä nyt ihan oikein vai miten tämä juttu nyt oikein menikään.

(Muista lukea pienellä präntätty: kysymys ei kuitenkaan ollut mistään alatyylin huumorista, vaan ihan fiksusta ja filmaattisesta, jota kuitenkin oli vaikea uskoa kuulevansa tuon ammattikunnan edustajilta, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi suhtautua kaikkeen hartaudella ja ryppyotsaisesti... eikö?)

Ja kuinkas ollakaan, sitten pari päivää myöhemmin paikalle lehahtikin Prinsessa miehensä kanssa. Onko tämä sitten Prinssi Rohkea, mene ja tiedä. Toivat mukanaan useamman tyhjän viini- ja ProSeccopullon, mutta älkää vaan kysykö miksi. Ainakin niitä oli ilmestynyt nurkkiimme vierailun aikana useampikin. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi joku jaksaakin kantaa tyhjiä pulloja laukussaan. Varsinkin kun siirtyy maasta toiseen ja jättää ne sitten tänne. Vai liekö Kotitonttu tuonut? Ainakaan me emme tyhjentäneet yhtään. Hmmm... Uskokoon Erkki, jos haluaa...

Prinsessan kanssa käytiin sitten ihan ykskaksyllättäen tsekkaamassa kaupungin kenkätarjonta, ja down shifauksesta huolimatta myös minun mukaani tarttui kenkäset, jotka olin jo aikaisemmin nähnyt sieluni silmillä Prinsessan jaloissa. Ja yllättävää kyllä, Prinssi Rohkean kassissa oli useampi pari kuin minun ja Prinsessan yhteensä. Hmmm-hmmm-hmmm.

Myös Pikkukarhu pääsi shoppailun makuun ja kyselee koko ajan, koska Prinsessa tulee uudelleen. Kun oli kuulema niiiiiiin kivaa kierrellä kaupoissa ja ronkua äidiltään ostamaan vaikka mitä. Vaikka Äiskäparka yrittää kovasti vähentää kulutustaan syystä jos toisestakin. Tuntuu, että omena on tässä tapauksessa tippunut melkoisen kauas puusta, vaikka lapselle on yritettykin iskostaa päähän, että raha ei puussa kasva ja se pitää tienata ja ihan ei Guccille (niin juuri, sinne oli muka menossa) mennä shoppailemaan meikäläisen lompakon kanssa. Tiedä, vaikka sinne olisi pääsymaksu ja missä ihmeessä ne katseltavat vaatteetkaan olisi. Eiköhän sitä pysytä vaan vähän edullisimmissa kaupoissa näin ensialkuun. Sitten kun itse tienaa niin paljon, että uskaltaa punastumatta ja äidin helmassa roikkumatta kyseiseen kauppaan mennä, niin antaa mennä vaan!

Yhteisellä työpaikallamme oli sitten isommat grillibileet viikonloppuna ja sehän teetti työtä meillä kaikilla niska limassa ja vähitellen alkoi tuntumaan, että asumme toimistoissamme. Ei enää muistanut kenelle oli sanonut heippa ja moikka ja nähdään, kun kaikki ravasivat eestaas sinnesuntänne. Organisaatio toimi lopulta loistavasti ja bileet menivät hyvin. Jopa itse Sääukko oli sopuisa ja antoi meille hyvät kelit grillailla ja chillailla.

Siinäpä sitten tämäkin rouva pääsi kokemaan tilanteen, jonka tiesi tulevan jonakin päivänä: paikalla olivat samanaikaisesti tuleva entinen mieheni, Kossisen Hane, Hanen lapsukainen, tulevat entiset appivanhempani, Alfa, Alfan tyttöystävä ja tämän lapsukainen. Siinäpä hapanta soppaa kerrakseen ja myrkkyä sekaan heitti Alfa ottamalla valokuvan minusta ja tyttöystävästään, kun satuimme seisomaan vierekkäin eräässä vaiheessa. Mikähän mahtanee tulla otsikoksi. Sosiopaatti ja elämäni nainen? Elämäni naiset? Kaksi langennutta? Mitä mahtanee mies ajatella, kun kuvaa katsoo? Voi kun voisinkin olla voikokkareena... siis kärpäsenä katossa tuolla hetkellä.

Ja mitä teki Jääkarhu. Jääkarhu hymyili ja suuteli Kossista poskille tervehdykseksi ja hyvästeiksi maan tavan mukaan (Mikä Juudas!), hymyili miljoonan dollarin hymyn Alfan kuvaan, small-talkasi lämpimästi tämän tyttöystävän kanssa, oli appensa ja anoppinsa kanssa kuin mitään outoa ei olisi paikalla.

Ja sai migreenin.

Sitä parannellessa menikin sitten viikon ainoa vapaapäivä.

5 kommenttia:

Puolis kirjoitti...

Huh mikä kohtaaminen, ei käy kateeksi!

Jääkarhu kirjoitti...

Joo, sie puhuit blogissasi, että elämäsi on noloa. Mun on kornia. Vähintään joka toinen päivä.

Nimetön kirjoitti...

Sanoisin, että absurdia ennemmin kuin kornia.

Nimetön kirjoitti...

Olen tässä jo jonkin aikaa blogiasi seuraillut, mut nyt o pakko kommentoida. Iso voimahali! Tuohon vaaditaan jo melkoista selkärankaa ja itsensätiedostusta! Ja ne kaks yhdessä on senverran harvinaisia luonnonvaroja, että kunnioituksen ansaitsee, kun sellaisen varannon omistaa.
Ja kengät oli hienot :)
Lämpimin terveisin: Pikku Myy

Jääkarhu kirjoitti...

Joo, kornia se on vielä tässä vaiheessa. Muuttuu absurdiksi, jos satun päätymään yhteen Kossisen entisen miehen kanssa :b

Ja Pikku Myy, kiitos sanoistasi! Tämä tilanne oli jo odotettavissa eikä vältettävissä, joten ei siihen voinut muuten suhtautua, kuin munkkimaisen tyynesti.

Ja ne kengät; sen lisäksi, että ovat hienot, istuvat jalkaani kuin tehtynä ja ovat yllättävän hyvät kävellä :)