lauantai 27. heinäkuuta 2013

Käymme yhdessä ain

Koko eroprosessimme ajan olen lueskellut muutamaa muuta lähestulkoon samassa jamassa olevaa elämäntilitystä.

Muutama päivä sitten kirjoitti Riski Rouva Blogissaan tapahtumasta, joka sai paljon ajatuksia liikkeelle yli kaksi viikkoa kestäneiden yli 30 asteen helteiden pehmentämässä pääkopassani.

Mitä, jos en olisi antanut mielessäni periksi vuosi sitten, vaan olisimme jatkaneet yhteiseloa mieheni kanssa hänen alkuperäisen "muutama vuosi"-suunnitelmansa mukaan? Miten olisi elämämme tällä hetkellä? Voisimmeko siinäkin tapauksessa olla vielä niinkin hyvissä väleissä, kuin nyt, vai olisiko tilanne tulehtunut pahemman kerran? Olisiko mieheni vielä Kossisen kanssa, vai olisiko tilanne ajautunut toiseen, ennalta-arvaamattomaan suuntaan? Vai kolmanteen? Olisiko erohakemuksemme oikeuden käsiteltävänä, vai kärvistelisimmekö vielä molemmat omissa nurkissamme aikalisällä? Mitä jos olisin lähtenyt takaisin Suomeen? Mitä, jos mitä?

Mutta vastauksia noihin kysymyksiin emme tule koskaan saamaan. Se, mikä on ollutta, on mennyttä, ja sitä ei voi enää muuttaa.

Olen luonteeltani helposti anteeksiantava ja olisin ollut valmis anteeksiantamaan myös mieheni tekoset. Siihen ei kuitenkaan ollut tarvetta, sillä mieheni oli tehnyt päätöksensä molempien puolesta, ja päättänyt jatkaa elämäänsä jonkun muun, kuin minun kanssani. Hänelle oli kuitenkin tärkeää, että myös minä saisin elämäni järjestykseen, enkä joutuisi täysin kuivalle maalle kuin kala, vaikka alussa minusta niin tuntuikin.

Minulta kysytään usein, tuliko mieheni teko täysin puun takaa. Ei. Ei se tullut. En todellakaan voi niin väittää, kuten en myöskään sitä, että olisin ollut täysin uhri koko tilanteessa. En heitä ensimmäistä kiveä, sillä asun itsekin lasitalossa. Myönnän, että ajoittain olen miettinyt jo avioliittomme aikana, mitä olisi elämä jonkun muun kanssa. Jonkun, joka jakaisi myös henkiset kiinnostuksen kohteeni, ei ainoastaan jokapäiväisiä ja vähän harvemmin tapahtuvia asioita, jotka mieheni kanssa olemme kyllä hyvin hyvässä sopusoinnussa suurimman osan ajasta läpikäyneet. Niin teemme yhä vieläkin.

Minun oli siis opittava päästämään irti. Päästämään irti siitä, että joku on koko ajan vierelläni. Päästämään irti siitä, että tunsin ahdistusta ja pelkoa tulevaisuudestani ilman toista puoliskoa. Minun oli päästettävä irti myös mustasukkaisuudestani Kossista kohtaan. Päästettävä irti epäilyistäni, että mieheni pettää, sillä tunnustettuaan rakastumisensa toiseen naiseen, hän ei oikeastaan enää pettänyt minua. Jos hän olisi ollut minun kanssani tiiviimmässä suhteessa, olisi hän oikeastaan pettänyt Kossista. Noin niinkuin vapaasti ja vähän tiukemminkin ajateltuna.

Koska tiemme oli tullut yhden elämänvaiheen päähän ja molemmin puolin olimme tulleet siihen tulokseet, että emme jatka avioliittoamme, olisi oikeastaan ihan sama, kenen kanssa mieheni seurustelee ja viettää aikaansa. Se ei olisi enää pettämistä missään mielessä, vaan uuden hakemista. Se antaa minullekin oikeuden katsella ympärilleni sillä silmällä ja sovittaa yhteen kieroutunutta luonteenlaatuani ihan kenen kanssa tahansa. Ei ole enää tarvetta etsiä merkkejä pettämisestä mahdollisesti jo aikaisemmassa vaiheessa tai yrittää urkkia tietoonsa tapahtumia tällä hetkellä, jos mieheni ei halua niitä kertoa. Alussa tutkin jokaikisen tiedonmurusen, joka eteeni tipahti, ja likainen mielikuvitukseni täydensi epätäydellisen kuvan. Oli vaan pakko saada tietää, mitä tapahtui ja mikä tärkeämpää, miksi. Oma syyllisyydentunteeni vaati selitystä, ja mietin koko ajan, mitä olisin voinut tehdä toisin.

Jälkeenpäin asiaa analysoidessani, ja joskus jotakin mieheltäni jopa kysyessäni olen saanut vastauksia, jotka mustassa mielessä olivat ajautuneet aivan väärille raiteille. Kaikki ei ollutkaan ihan niin, kuin olin ajatellut, ja olisin säästynyt monelta mielipahalta, jos en olisi rasittanut pääkoppaani turhilla epäillyillä ja mustaakin mustemmilla ajatuksilla.

Oma ratkaisuni meni näin, mutta en voi millään väittää, että se olisi ainoa oikea. Meillä jokaisella on omat arvomme ja elämämme ja kukaan ei voi oikeasti tietää, mikä kenellekin sopii. Neuvoja voi antaa, ja omalla esimerkillään näyttää, mikä olisi yksi mahdollisuus, mutta aina se on itsekukin itse, juuri se siinä navan ympärillä oleva henkilö, joka tietää kaiken paremmin ja osaa päätöksensä tehdä sopivimmalla tavalla. Jos jokin neuvo tai ajatus tuntuu vastenmieliseltä, se on luultavasti väärä. Tai ehkä sama asia tuntuu myöhemmässä vaiheessa paremmalle, mutta sen näyttää vasta aika. Kun päätös on suuntaan tai toiseen lopulta tehty, on oltava rohkeutta kohdata se, toteuttaa se ja pitää päätöksestään kynsin hampain kiinni, tuli eteen mitä tahansa.

Ja jos huomaa olleensa väärässä, on aina oikeus muuttaa mielipidettään, mutta mielestäni ei saa heilua kahden asian välillä, kuin aasi kahden porkkanapinon välissä. Joskus on heitettävä koko korttipino käsistään ja koottava se uudelleen.

Vaikka oma elämäni onkin täysi katastrofi ja luulatavasti sössin myös kuolinvuoteellani Viikatemiehen lopullisen sivalluksen väistämällä juuri ratkaisevalla hetkellä, niin luulen tehneeni eromme kanssa juuri oikean ratkaisun pakottamalla asian etenemään oikotien kautta ilman harkinta-aikaa tai ylimääräisiä syrjähyppyjä valheelliseen pintapuoliseen Muka-elämään, jossa vain itse olisimme tienneet asian oikean laidan ja antaneet ympäristömme olla siinä luulossa, että olemme vieläkin aviopari, vaikka pinnan alla oli aivan muuta.

Elämä jatkuu. Kahteen suuntaan.

Olisi ollut aivan turha pitkittää minkään asian takia, ei edes lapsemme vuoksi, eroa enää yhtään pidempään. Tytön koulupsykologi-elämäntapa-trainerin (tyttö on käynyt hänen luonaan ihan muista syistä, eli saadakseen apua ylitsepääsemättömään esiintymisjännitykseen luokan edessä) mukaan elämäntilanteemme ei harvinaisesti näy enää tippaakaan tytön käyttäytymisessä. Ja syynä on varmasti se, että tyttökin on huomannut.

Nimittäin sen, että elämä jatkuu. Kahteen suuntaan. Sen sijaan, että kotona olisi koko ajan epävarmuutta siitä, kuka menee ja minne, ja kuka käski ja mitä.

2 kommenttia:

Riski Rouva kirjoitti...

Järkevän oloista pohdintaa. Ajatukset kypsyvät oikeassa paineessa ja riittävän ajan kuluessa. :)

Jääkarhu kirjoitti...

Jos henkinen puoli ei ole valmis ottamaan jotakin vastaan, ei se sitä ota vastaan. Mutta kun aika on kypsä, silloin näkee asiat aivan eri näkövinkkelistä.

Onhan se ihan todistettuakin jopa, että halutessaan ostaa auton, ihminen kiinnittää enemmän huomiota autoihin tai halutessaan perheenlisäystä, yhtäkkiä maailmassa on enemmän kuin ennen raskaana olevia naisia.