tiistai 30. heinäkuuta 2013

Sateen jälkeen poutasää?

Viimeiset päivät ovatkin menneet postin odottelussa.

Erohakemuksemme on oikeuden käsiteltävänä ja lakimiehemme mukaan siinä saattaa mennä pitkä aika - parikin kuukautta -  ennenkuin mitään kuuluu, jos asiat eivät ole selviä tuomarin mielestä. Toisaalta taasen käsittelyaika saattaa olla yllättävänkin lyhyt, jos asiat näyttävät olevan kunnossa kaikin puolin. Mitään vilunkipelejä sopimuksessa kun ei kuulema hyväksytä, ei rajatapauksia, eikä sopimuksen osia, jotka rikkovat lakia.

Omasta mielestämme kaiken pitäisi olla enemmän tai vähemmän reilassa, mutta voihan olla, että kaikki eivät näe touhujamme samojen lasien läpi, kuin me itse. Suurinta ihmetystä on tainnut herättää se, että emme riitele oikeastaan mistään, vaikka kuten tässäkin blogissa on tullut useammin kuin kerran mainittua muutama asia vähän niinkuin lipan alta ja katkeruutta säteillen.

Minulta kysytään aina silloin tällöin, miten jaksan olla niin tyyni ja rauhallinen. Miten persoonassani ei näy rikkoutumista, joka monella voi purkautua mitä ihmeellisimpinä oireina. Miten en ole itsetuhoinen tai alkoholisti. Erään kyselijän mukaan kun tilanteeni antaisi sille mitä parhaimmat puitteet.

Kun katselen postauksiani ohimennen - en ole kerännyt rohkeuttani lukea kaikkea vieläkään läpi - puhun useinkin viinipullon korkkaamisesta tai shamppuslasien kilistämisestä tai ruusulikööristä tai-tai-taihousut. Voisi melkein luulla, että kulutan alkoholia enemmänkin, kuin sitä todellisuudessa käytän. Ne harvat kerrat, kun jotakin korkkaan päätyvät heti teidän arvioivien silmienne luettavaksi. Useimmiten tuo ryyppääminen korkkaamisen jälkeen kuitenkin jää yhteen tai kahteen lasilliseen. Joskus menee kyllä pullokin, kuten päänsärkyä aiheuttanut shamppus sunnuntai-iltana. Oli mennyt pilalle hyllyllä kypsyessään... Kai.

Saatan olla pitkiäkin aikoja korkkaamatta yhtään mitään muuta kuin jaffapulloa, jos sitäkään. Raanavesi riittää lähes aina hyvin. Tipaton tammikuukin venyi yhtä poikkeusta lukuunottamatta tipattomaksi kokokevääksi. Eikä tehnyt tiukkaakaan.

Syy siihen, miksi minusta ei ole vieläkään, ei edes tämän elämäntilanteeni seurauksena, kasvanut aikuista alkoholistia, on yksinkertaisesti se, että perheessäni alkoholi on aiheuttanut useampia kuolemantapauksia, aviovaimon pahoinpitelyjä veljeni perheessä, omat vanhempani käyttivät enemmän kuin laki sallii ja kaveripiirissäni on myös eräs surullisempi tapaus, kun fiksuakin fiksumpi ihminen ajautui rikoksen poluille, eikä häntä pystytty auttamaan, vaikka kuinka halusimme. 

Sen sijaan itsetuhoinen luonteenpiirteeni pukkaa esille silloin tällöin ruokailutottumuksieni seurauksena.

Tuossa keväällä hyppäsin mukaan Superdieetille, mutta jouduin hyppäämään kelkasta jo alkumetreillä, kun en saanut sovellettua kyseisen dieetin annettua ruokavaliota eläintuotteista täysin vapaaseen ruokafilosofiaani. Kun vielä eräs ruokaekspertti, joka on kokeillut vegaania ruokavaliota väitti, että pitkin kevättä vaivannut väsymykseni saattaa johtua jonkin asian puutteesta, jota vain sekaruokavaliosta saattaisi löytyä, on  tämän jälkeen ruokavalioni repsahtanut TÄYSIN ja totaalisesti ja olen hällä-väliä asenteellani päästänyt kurkustani alas ihan mitä sattuu: sipsejä, keksejä, normaalia grillimakkaraa, juustoa, kananmunaa, salamia, pizzaa, tonnikalaa suoraan purkista, croisantteja, lohta leivän päällä... Kaiken päälle vieläpä kofeiinillista kahvia tasoittamaan päivittäistä kroonista väsymyksen oloa...You name it...

Ja vatsa tykkää! Tykkää todella paljon. Ja väsymys on kadonnut... ei minnekään. Jos vain mahdollista, olen pari viimeistä viikkoa ollut jopa entistäkin väsyneempi sen lisäksi, että poden huonoa omaatuntoa kaikesta lipsumisestani.

On olemassa kahdenlaista väsymystä, tai no voi olla useammanlaistakin, mutta päällisin puolin väsymys voi olla joko henkistä tai fyysistä. Oma väsymiseni on tällä hetkellä fyysistä. Mieli halajaisi tehdä vaikka mitä, mutta ruumis ei jaksa seurata perässä. Niinpä mielikin alkaa seurata perässä tekemättömyyden raiteille, ja sehän ei ole hyvästä. Joku purkaa pahaa oloaan alkoholiin, viiltelyyn, muunlaiseen itsetuhoiseen toimintaan, mutta minulla paha olo purkautuu ruokaan. Ei anoreksiaan, ei bulimiaan, ei ortoreksiaan, ei ahmimiseen, vaan yksinkertaisiesti siihen, että alitajuisesti syön sitä, josta tiedän ruumiilleni... no joo... keholleni tulevan huonon olon.

Vuoden taisteluni alkaa vaatia veronsa. En olekaan niin vahva, kuin mitä päällepäin näyttää.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kannattaisko poiketa lääkärissä ihan vain tarkistuttamassa veriarvot. Väsymyksen syynä voi olla noi erojutut ja osittain varmaan onkin, mutta kuitenkin.
Ihmettelen tässä myös, että aikooko tuleva exäsi jatkaa nykyisessä työpaikassa kaukana uudesta rakkaastaan ja jos, niin asuuko hän luonasi, tai siis työsuhdeasunnossaan, jossa sinä asut tyttärenne kanssa. Mitenkähän kauan exsäsi Kössinen sallii moisen kuvion, eli ei salli ja vaatii rakkaansa muuttamista vakituiseen luokseen mikä merkitsee myös työpaikan vaihtoa. Kuviohan menee sitten ihan uusiksi.
Oli miten oli, hyvää jatkoa.
Ai niin, noista Sveitsin systeemeistä on tosi mielenkiintoista lukea.
paskeriville

Jääkarhu kirjoitti...

Juu, paskeriville, lääkärissä käynti kannataa kyllä. Tosin kokeissa ei löydy mitään vikaa, kuin vähän suurentuneet punasolut, niin ongelmaa pitää etsiä muualta. Vitaaliveren testaaminen kannattaisi myös, mutta maksaa liikaa. Nyt pitää palata pikaisesti entiseen, hyväjsihavaittuun ruokarytmiin, treenaamiseen ja antaa pään levätä välillä. Suurin syy kun oikeasti taitaa olla se, että olen joutunut olemaan varpaillani niin pitkän aikaa.

Tuo miehen asumistilanne on tainnut jäädä huomiotta. Hänhän ei virallisesti asu enää täällä, vaan kossisen luona. Mutta se on oma tarinansa. Taidan kirjailla siitäkin ihan oman jutun.