perjantai 30. elokuuta 2013

Ask.Believe.Recieve.

Kuva: Screenshot Facebookista...
jos joku ei itse huomanut.
Olen nyt parisen yötä pyöriskellyt sängyssäni ja mietiskellyt, miten ihmeessä hoitaisin nyt eteentulleen lähes pattitilanteen mahdollisimman pienin vahingoin - puolin ja toisin.

Viime yönä tulin hiljaa mielessäni siihen tulokseen, että nyt tästä ahdistuksen tunteesta on päästettävä irti ja antaa sen mennä menojaan. Mikä sitten onkin helpommin sanottu, kuin tehty. Monesta muusta asiasta on huomattavasti helpompi päästää irti, kuin tunteesta, joka valtaa mielen täysin, ja johon on oikeastaan ihan oikea syykin.

Kun olin kokenut tuon pienen valaistumisen hetken, vaikka toki minun olisi se pitänyt tietää jo vanhasta kokemuksesta, päädyin jonkinlaiseen ratkaisuun ongelman selvittämiseksi.

Olen nimittäin tehnyt johtoportaalle selväksi jo aikaisemmassa vaiheessa, että haluan jatkaa työpaikassani. Tämän tietäen he halutessaan voivat tarjota paikkaa ihan suoralta kädeltä virallisesti, vaikka se pitäisikin laittaa hakuun. Ihan turha minun on lähteä kiertämään naurettavaa kiertotietä ja tekemään naurettava hakemus siihen työhön, jota jo olen tehnyt pidemän aikaa, ja kaikki ovat jo oppineet tuntemaan tapani (vaikka nimeni ei olekaan Tapani). Ja jos he eivät minua paikalle halua, ei paikkaa edes tarjota. Toki tietysti päätin vähän kysellä ympäriinsä asian tiimoilta. En nyt kuitenkaan ihan täysin vaikenemalla halunnut heittää pyyhkeitä kehään.

Päätin myös, että hyvin suurella todennäköisyydellä haen tuohon monella tapaa houkuttelevaan joogaohjaajakoulutukseen. Vahvistusta päätökseen sain vielä tämänaamuisesta Vinyasa-tunnista, joka teki niin kutaa kuin olla ja voi. Se voisi olla niin tulevaisuuden urakehitysvaihtoehtoni kuin olla ja voi.

Kun olin sitten tehnyt näitä melkoisen suuntaa-antavia päätöksiä ihan ítse, vaikka jokin aikaa sitten esittelemääni kirjaa "Das Shaolin Prinzip" en ole vielä sen syvällisemmin ennättänyt tutkimaan, sain hieman iloisempia uutisia aaupäivän aikana. TulevaExäni oli eilen lobbaillut hieman puolestani, ja oli saanut selville sen, että paikkaan tullaan hakemaan pääkonttorista 60% työaikaa ja siihen sitten tietysti 60% työaikaa tekevä sihteerikkö. Koska olen palkattuna jo 60%, olisi  työaikani 120%, mikä ei olisi laillisuuden ja missään muussakaan nimessä mahdollista. Kun muistaa sen, että näissä maisemissa tuo 100% viikottainen työaika on alasta riippuen 40-42 tuntia, ei Suomen 37pistejotakin, niin minunkaan sielunmaisemani tai maallisen mammonan kaipuuni ei pystyisi tuohon yli sataan prosenttiin. Mieluumin vaikka tuo 60.

Mutta. Tällä kerralla sain kannatusta yllättävältä taholta: koska Iso Pomo oikeastaan haluaisikin - epäilystäni huolimatta - pitää minut paikallani, oli Alfa ehdottanut sellaista, että minut palkattaisiin 40 prosentilla ja 20 prosentille etsitään joku saksalainen, tai saksankielen opiskelija, joka jeesaisi minua virallisten tekstien sävellykssä. Totuus on kuitenkin se, että puhekielen taidostani ja peruskirjallisten tekstien osaamisestani huolimatta virallinen kapulakieli ei välttämättä onnistu. Sen kanssa kun taistelee konttuurissamme moni muukin, ja sihteeriköltä toivottaisiin taustatukea muidenkin kirjallisille tekemisille.

Pääkonttorilla puolestaan on omat muodolliset vaatimuksensa: koulutus ja työkokemus. Mutta nehän minulta löytyy. Kaikeksi onneksi olin josskin vaiheessa hakemassa Suomen Ulkoinisteriön sihteerikköohjelmaan, mutta siinä vaiheessa ei kursseilla ja käytännössä oppimillani taidoille ollut virallista todistusta ja jäin vaihteeksi lehdellä soittelemaan. Elämäkokemukseni, työkokemukseni ja kielitaitoni olivat kuulema haussa saaneet täydet pisteet, mutta kun se virallinen koulutus puuttui... Niinpä kävin suutuspäissäni suorittamassa virallisen tutkinnon. Ulkoimisteriö ei tuon jälkeen värvännyt sihteerikköjä vuosikausiin, joten paperi jäi käyttämättä, ja voin siis korkata sen tässä tilanteessa. Eikä kymmentä vuotta oman firman pyöittämistä paperilla ja käytännössä voitane myöskään ylenkatsoa.

Tänään siis paistaa aurinko, mutta mahtaako huomisen taivaalla taas näkyä sadepilviä?

torstai 29. elokuuta 2013

Kierrepotku vyön alle

Zarasta löytämäni paita. Niin lääääst siiison, mutta
ituhippi-minäni näköinen. Hinta
downshiftaajalle sopiva, 9,95 Fragia eli alle 8 €
On se kumma, että näiden talousasioiden pitää tulla ongelmamietintämyssyn alle aina rypäleinä.

Juuri, kun olen jotenkuten saanut selvitettyä asiani tärkeämmän vuokralaisemme kanssa, ja hän on pitkien selitysten saattelemana luvannut maksaa rästinsä nyt heti ja syyskuun vuokran jopa ajallaan, heittää elämä kierrepallon jälleen työn puolelta.

Jotenkin olen huomannut, että aina, kun taloudessani kähmää jotenkin, myös ekstratyöni tulevan eksäni työpaikalla on vaakalaudalla. Näinhän piti käydä nyttenkin, eikä poikkeus vahvistanut sääntöa.

Ensin hyvät uutiset. Sihteerikkö Neiti Vähemmän Näpsä, joka sotki työpaikan järjestelmiä kuuden vuoden ajan, ja jonka tarinan tätä blogia seuraavat saattavat muistaa, on eronnut nyt itse tehtävistään virallisesti. Tarinahan eteni niin, että hän ei pysynyt siinä työtahdissa, jota häneltä odotettiin, vaan sotki oikeasti asioita pahemman kerran lähes päivittäin. Lopulta hallitus päätti antaa hänelle potkut. Iso Pomo antoi hänelle kaksi vaihtoehtoa: erota itse ja saada kultainen kädenpuristus ja hyvä työtodistus tai saada kengän kuva persauksiin. Näpsäpä päättikin kulkea oma-aloitteisesti omaa polkuaan ja jäi sairauslomalle. Ensin viikoksi, sitten toiseksti, lopulta pidemmäksi aikaa. Aina kun lääkärintodistuksen aika oli loppumassa, jännityksellä odotimme päivän postia. Tuleeko uusi todistus, vai Näpsä takaisin töihin seuraavan viikon alussa? Kukaan ei oikeasti uskonut, että hän enää näyttäisi naamaansa ja oletusarvo oli, että hän käyttää hyväkseen laillisen 6 kk, jonka saa olla saikulla ja palkka juoksee.

Nyt Näpsä lupasi ottaa loparit sillä ehdolla, että työpaikka myöntää hänen sairautensa johtuneen työolosuhteistamme. Asiassa on nimittäin jälleen pieni mutka: hänellä on ystävä johtavassa asemassa erään toisen toimipaikan konttuurissa, ja tämä ystävä haluaisi hänet töihin sinne. Mutta pääkonttuurissahan ei haluta pahaa burn outia sairastavaa sihteerikköä ymmärrettävistä jostakin kumman syystä palkata.

Ja miten tämä tarina liittyy minuun? Hyvältähän tämä kuulostaa, jos työpaikka on nyt virallisesti auki.

No mutta kun ei ole hyvä uutinen. Työpaikka nimittäin on kirjaimellisesti auki. Ensinnäkin siitä syystä, että joudutaan tekemään julkinen haku. Ja toisaalta, olen ymmärtänyt Ison Pomon sanoista, että minä tuuraan paikalla niin kauan kuin uusi sihteerikkö saadaan virallisesti palkattua, ja että olen vain väliaikaisesti istumassa pallillani muiden touhujeni keskellä. Paitsi että siinä vaiheessa, kun tieto siitä, että en päässyt suunnittelemaani opiskelupaikkaan tavoitti koko sekalaisen seurakuntamme, puhe vaihtui siihen, että jatkan paikallani, koska olin työhöni tyytyväinen ja työkaverit olivat työhöni tyytyväisiä.

Edellisessä hallituksen kokouksessa vain kirjanpitäjäme oli vähän mutissut pallilleni jäämistä vastan, vedoten mm. kielitaitooni. Hänellä itsellään on ulkomaalainen vaimo, ja kielen kanssa pelaaminen on kuulema niiiiin vaikeaa. Mutta minulla on mustaa valkoisella siitä, että kielitaitoni on hyvä, ja aion vielä syksyllä jatkaa opiskelua peräti koulussa asti ylimmälle mhdolliselle tasolle.

Iso Pomo puolestaan näyttää pelkäävän, että teen työtä liikaa. Tällä hetkellä viikottainen tuntimääräni on 80-90% maksimista, eli vielä 1/2-1 kokonaista päivää mahtuisi hyvin mukaan. Hän vaan ei ole vanhemman sukupolven miehenä tottunut meihin skandinavisiin tyttösiin, jotka teemme kokoaikaista työpäivää, vaikka meillä olisi perhe. Täällä kun naiset jäävät hyvin monessa tapauksessa täysin kotiäideiksi tai vähintään puolipäiväisiksi duunareiksi ja puolipäiväisiksi kotiäideiksi.

Hän luulee, että stressaaun, jos teen täyttä päivää. Mutta totuus on se, että stressaannun enemmän, jos en ole töissä. En nimittäin halua elää tulevanExMieheni tulojen varassa, vaan aloittaa elämän oikeasti omilla jaloillani. Taloudellisestihan tulisin menettämään melko paljon palkassa, mutta toisaalta mieheni maksama elatusmaksu nousisi tuossa tapauksessa hieman. Mutta silti. Ei hänelläkää raha niin löysässä ole, ja kaiksesta huolimatta en halua ajaa häntäkään taloudelliseen ahdinkoon.

Toisalta kyllä mietin myös sitä, että tässä olisi yksi syy lisää aloittaa se aikaisemmin mainitsemani joogaohjaajakoulutus. Motivaatio voisi olla parempi, kun asiaa miettisi ihan oikean ammatin näkökulmasta, ja kun tuo elatusmaksu nyt sitten kuitenkin juoksisi nimenoman tuon kahden vuoden ajan, jonka koulutus kestäisi ja sen jälkeen voisin tarvitsemani lisätyötunnit kalastella vaikkapa tuota kautta.

Mutta mikä on ärsyttävintä koko jutussa, on se, että joudun virallisesti hakemaan työpaikkaa, jossa on puurtanut duunia yli puoli vuotta. Entä jos ne palkaavat oikeasti jonkun muun? Siitäkin huolimatta että olisi oikesti jäkevää, että saisin jatkaa, kun osaan jo hommani ja pystyn joustamaan tietyissä ongelmatilanteissa, joita aina välillä tulee. Osaan myös välttää selkkauksia ja yhteentörmäyksiä, jotka ovat lähestulkoon viikoittaisia joissakin nurkkauksissa. Sen sijaan Iso Pomo kyselee ympäriinsä, minkälaista sihteeriä muut paikalle haluaisivat. Tämä oli minulle yksi merkki siitä, että hänen mielessään olen jo puolitiessä tippumassa ulos tuoliltani.

Entä miten he aikovat kertoa minulle, että etsivät ja mahdollisesti valitsevat jonkun muun, vaikka olisin haknut paikkaa. Ja miten aion itse suhtautua? Kertoa, että etsikää nyt sitten uusi kokkikin samalla, sillä tarvitsen kokopäiväisen työn.

Vai jättäisinkö hakematta ja käyttää lisääntyvän vapaa-ajan muuten hyväkseni? Ottaisin tyynenä vastaan sen, mitä tulee. Niin, että kaikki saavat säilyttää kasvonsa. Voisin alkaa näpertämään käsitöitä ja myymään niitä markkinoilla, onhan sekin yksi opiskelemistani ammateista. Tuossakin saisin päättää tekemiseni laajuudesta ihan itse.

Joku kyseli kuvaa niistä ostamistani joogavermeistä.
Merkki on Asquith, materiaali bambu, joka toimii
ainakin joogatreenissä paremmin kuin muut salivermeet.
Istuu nimittäin päälle kuin valettu, eikä valu alas edes
niska- tai pääseisonnassa. Ostin myös tämnän näköiset
housut, perus pitkähihaisen ja toiset leveälahkeiset
perusjoogahousut.
Ja sitten tietysti on se jooga. Joo.

Innostuin kokeileman toisspäivänä Power Joogaa ja tekisi mieli sanoa, että voi tsiisus, että siinä tunsi olevansa täysin tasapainoton ja voimaton rautakanki.

Olen käynyt normaalisti Vinyasa Flow-tuneilla, jotka etenevät dynaamisesti eteenpäin sisältäen venyttäviä ja voimauttavia osioita. Hiki on tunnilla valunut ja olenpa joskus onnistunut saamaan itseni jopa maitohapoille tunnin aikana.

Power oli jotakin aivan muuta. Nimensä mukaisesti siinä revitellään nimenoman noita joogan voimaa vaativa asanoita, ja nyt on pakko tunnustaa, että olin aivan loistava yhtään ainutta asanaa en pystynyt tai jaksanut tehdä kunnolla tyylipuhtaasti ja koko setin aikaa. Olin jo melkein sitä mieltä, että ei ihminen sellaisiin vääntöihin pysty, mutta kun se pirskatin opettaja teki kaiken niin kevyen näköisesti.

Mutta Jääkarhu ei olisi Jääkarhu, jos jättäisi homman kesken. Aion siis ottaa Vinyasan rinnalle treenilistaani myös tämän joogan lain. Ihan vaan taas näyttääkseni itselleni, että kyllä minä siihen pystyn, jos joku muukin pystyy. Olenhan oppinut joskus seisomaan käsilläni, kävelemään käsilläni ja melkein heittämään täysvoltin.  Jos vaikka tällä kerralla aloittaisi ihan muokkaamaan sitä lootusistuntaa niin, että polvet eivät olisi ihan kurkussa. Sen jälkeen puu yhdellä jalalla. Sitten tähti, vai mikä se lieneekään, jossa seisotaan yhdellä jalalla kallistuen sivullepäin toinen käsi alhaalla ja toinen kohi taivahia. Jasittenjasittenjasitten.

Joogan jälkeen maistuu japanilainen:
Tässä Yoojis Raflassa ruoka tilataan kosketusnäyttöruokalistalta, kokki
kantaa sen eteesi, syöt ja käyt maksamassa. Voit myös noukkia ruokasi
liukuhihnalta, joka kiertää ovalin muotoista baritiskiä. Tarjolija käy
tarkastamassa lautasiesi määrän ja värin, ja maksat sen mukaan, mitä
olet syönyt. Alakuvassa jäädytetty macha-mochi, eli kookosmaitojätelöllä
ja vihreällä teejauheella täytetty riisitaikina pallero. Naaaaaaaammmmm.


maanantai 26. elokuuta 2013

Mustaakin mustempi on uusi musta


Vietin ilmeisesti kesällä liikaa aikaa yksin.

Totuin siihen, että sain olla kotona omissa oloissani lähes 5 viikkoa, töissä remusin lähes yksin kaksi viikkoa, oli helle, väsytti, ei huvittanut tehdä mitään, ei tarvinnut tehdä mitään. Oli hyvä syy olla laittamatta pienintäkään tikkua ristiin ja vaan olla möllöttää vapaa-aikanaan, syödä, mitä sattuu ja juoda, mitä sattuu. Alun vapauden tunteen jälkeen tilalle hiipi pikkuhuljaa tympääntyminen. Kaipasin lähelleni jotakin muutakin, kuin puolituntemattomia sukulaisia tai töihin liittyviä tuttavia. Olisin kaivannut jonkun, jolle kertoa iloistaan ja huolistaan, ja jonkun jonka kanssa olisi voinut samoilla kaupungin katuja lämpimissä kesäilloissa. Nyt tuntuu, kuin koko kesä olisi jäänyt puolitiehen, vaikka toisaalta kaikenlaista touhua sinne sainkin mahdutettua.

Paluu arkeen on ollut raskas ja takapakki henkisellä puolella taattu.

Oikeuden päätöstämme erostamme ei kuulu vieläkään. Sen sijaan eteeni heitetään lasku, jossa osa oikeuskuluja pyydetään maksamaan ennen käsittelyä. Muuten papereihin ei kosketa pitkällä tikullakaan. Eikä tuo lasku ihan pieni ollut, yli 1000 euroa per nenä, ja lisää saattaa olla odotettavissa. Tuo on vain sellainen pieni porkkana oikeuskäsittelijöille: saatte lisää, kun viette asiaa eteenpäin. Siihen kun sitten lisätään vielä asianajajan kulut, joista ei tällä hetkellä ole harmainta aavistustakaan, niin koko touhu pistää miettimään, että mitenkähän mahtanee joku, jolla ei ole varaa kustantaa eroaan, hoitaa asian. Jatkaa kituuttamistaa eteenpäin niin, että hermot ratkeaa, ja päässä kiehuu niin, että tekee mieli tarttua kättä pidempään. Erään työtoverini poika on menossa syksyllä naimisiin ja tämä valittaa kaiken kustannuksia. Eipä tuo erokan sitten ihan ilmaista ole.

Lisää vettä taloushuolien myllyyn, jonka luuin olevan jo taaksejäänyttä elämää, niinkuin Eldankajäven jää, tuo vuokralaisemme Suomenkamaralla. Molemmilta elokuun vuokra maksamatta, vaikka kuu lähenee jo loppuaan ja toiselta vielä heinäkuukin. Ja valitettavasti tuo double-trouble on vielä se, jonka maksaa parempaa vuokraa, ja jonka suorituksilla olemme pystyneet hoitamaan lainaamme pienempään suuntaan. Viime viikolla rikinkatkuisen muistutuksen lähetettyäni hän selitti, että heidän bisneksessään (kysymyshän on liiketilasta) oli tehty kesällä uudelleenjärjestelyjä ja tuo asia oli päässyt unohtumaan. PÄÄSSYT UNOHTUMAAN! Kissan viikset oli. Sen verran olen itsekin viimeisten vuosien aikana maksuaikoja venytellyt, että tiedän, ettei tuollainen pääse unohtumaan. Varsinkan kahden kuukauden ajalta.

No hän lupasi maksaa viime viikon aikana. Ei maksanut. Annoin tänään aikaa keskiviikkoon ja sen jälkeen vien saatavan perintään. Naurattaa vain ajatus siitä, että taidan olla jo melko monen perintätoimiston vanha tuttu, joten vaarana on se, että lasku tuleekin minun maksettavakseni, kun velkoja ja velallinen menevät sekaisin. Siinäpä olisi taas tyypillinen soppa keitettynä omilla mausteillani. Mahdollista, ja tekisi mieli sanoa, että tapauksessani jopa todennäköistä.

Jaa, mutta ei siinä kaikki... jälleen kerran. En ole tainnut muistaa kertoa siitä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa olevasta kämpästä, jonka laitoimme myyntiin keväällä. Sopimuksen tekeminen kiinteistövälittäjän kanssa kiersi monet kommervenkit, ja kun saimme sopimuksen allekirjoitettavaksemme, huomasin siinä olevan kaksi oleellista virhettä isännöitsijän todistuksessa.

Kerroin asiasta välittäjälle. Kului viikko, toinenkin. Välittäjä ei vastannut viesteihimme, eikä puhelimeensa. Kului viikko, jos toinenkin lisää. Lopulta sain hänet sähköpostilla kiinni. Virheet olivat kuulema sellaiset, että meidän pitäisi ne itse korjauttaa isännöitsijällä. Ja tätähän ei voinut sitten aikaisemmassa vaiheessa edes puolella sanaa mainita.

Soitin isännöistijälle, joka lupasi korjata paperin. Sitä ei saatu ajoissa välittäälle, joka oli lähdössä lomalle. Kun loma-aika oli lopuillaan, sain tutulta isännöitsijältä viestin, että välittäjä oli tuonut avaimemme heille. "Niin, tehän tiedätte, että he ovat lopettamassa toimintaansa..."

SIIS ETTÄ MITÄ?

Lopettamassa toimintaansa? Ja tätäkään ei voinut sitten missään vaiheessa mainita, vaikka varmasti oli tiedossa jo sopimuksen tekoa aloittaessamme? Mielestäni tämä nyt kuitekin oli melko oleellinen juttu ja se, että kuulimme asian välikäden kautta ihmetyttää vieläkin. Entä jos tämä välikäsi ei olisikaan ollut tuttumme? Olisimme varmasti vieläkin siinä luulossa, että kämppääme kaupataan toden teolla.  Nyt meillä meni useampi kuukausi tehokasta peliaikaa ihan täysin harakoille. Kun vielä muistaa, että kysymyksessä on kuoleva kaupunki, jossa mikän ei enää liiku, tuokin markkinointiaika olisi voitu käyttää paremmin hyväksi. Varsinkin, kun kaupungissa kuitenkin on ammattikorkeakoulu, joka vetää opiskelijoita muilta paikkakunnilta, ja kämppämme olisi lähellä koulua ja juuri opiskelijalle sopiva. Mutta nyt on jo liian myöhäistä, kun koulut ovat jo alkaneet, ja kaikilla katto päänsä päällä. Siinä oli kuulkaas herneen nenään vetäminen lähellä. Ei toki enää yhtään olisi mahtunut, kun on jo ennestäänkin niin täynnä.

Jahas- ja sitten se toisessa liiketilassamme oleva vuokralainen samaisessa kaupungissa. Kuinka ollakaan, tämäkään tarina ei mene ihan nuotilleen. Liiketila nimittäin sijaitsee ostoskeskuksessa, jossa oli pari isompaa ketjukauppaa. Toinen lähti pois, toinen jätti suhteellisen suuren yhtiövastikkeensa maksamatta taloyhtiölle. Niinpä taloyhtiö otti tilan hallintaansa usean kuukauden rästien jälkeen ja potki liikkeen manan majoille. Saamatta tietenkään kumpaankaan tilaan uutta vuokralaista.

Noniinjasitten: koska taloyhtiön talous on kuralla, jouduttiin vastikkeita nostamaan. Eikä vähempää kuin tuplaksi entisestä. Niinpä tilassa oleva vuokralaisemme maksaa meille vähemmän vuokraa, kuin me vastiketta. Että sitten näin kivasti! Ai miksikö emme korota vuokraa? No siistä syystä aaa-että silloin neliöhinta menisi yli paikallisen normaalihinnan, beee-koska meillä on määräaikainen vuokrasopimus, jonka aikana vuokra on sopimuksen mukainen ja ceee- jos vuokralainen ei pysty kuin hädintuskin maksamaan nykyistäkään vuokraa, niin miten olisi tuplaten saman vuokran laita. Tämä tietysti ei ole oleellista, koska eihän meidän oleteta maksavan siitä, että meillä on vuokralainen. Laitetaan siis rasti kohtan bee ja hernettä jonoon odottamaan vuoroaan.

Kaikeksi onneksi Stadilaisen vuokralaisemme määräaikainen sopimus loppuu joulukuussa - Volvo myyntiin.

Kaikeksi onneksi pikkukaupunkilaisen vuokralaisemme sopimus loppuu helmikuussa - Volvo myyntiin.

Ja kämpälle pitää etsiä myyjä vaikka kiven alta. Jos vaikka sitten ottaisi tuon liiketilankin kontolleen. Eli Volvo myyntiin.

Suurin herne koko asiassa oli se, että meillä on noista tiloista juoksevia kuluja koko ajan, ja periaatteessa olemme TulevaExMieheni kanssa päättäneet, että tiloista saatavien tulojen pitää kattaa menot. Niinkuin periaatteessa onkin, silloin kun kaikki vuokralaiset maksavat vuokransa ajallaan. Mutta nyt tässä tilanteessa olen joutunut maksamaan sukanvarteen säästämistäni kolikoista pitkän pennin mieheni väittäessä, että hän ei pysty sitä tekemään. Siitäkään huolimatta, että yhä edelleenkin tienaa puhtaana käteen kaikkien vähennysten jälkeen enemmän kuin minä. En tiedä mihin reikään niitä rahojaan sitten tunkee.

Ai että miksikö sitten maksoin? No siksi, että en halua olla siellä perintätoimistossa asiakkaana molemmin puolin.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Aku Ankka Matkat Oy

Les Gourmandides de Miyuko-kahvilan
seinämaalaus
  1. Meillä on Prinsessan kanssa meneillään pienimuotoinen kilpailu siitä, kumman matkat menevät enemmän persauksilleen. Meillä on molemmilla huono tapa joutua jos jonkinmoisen seikkailun keskelle astuessamme ovesta ulos. Mukana on istumista väärässä junassa, junan tien katkeamista huomattavasti ennen määränpäätä ja matkan jatkumista muilla kulkuneuvoilla, myöhässsä olevia kulkuneuvoja, matkatavaroiden katoamista kesken matkaa, lentojen uudelleen reititystä viimehetkellä niin, että hädintuskin saa tietoa.
Matkustin 90-luvun lopussa mieheni kanssa pari vuotta pitkin itäistä ja eteläistä Afrikkaa. Tuosta seikkailusta voisin kirjoittaa kirjan erilaisine rajanylityksineen, täyteen ahdattuine busseineen, kadonneine matkatavaroineen (tässäkin osassa kertomusta). Ostamamme autokin, joka kaupattiin meille 90-luvun Volksina paljastuikin 70-luvun vanhaksi poliisivolkkariksi ja jätti meidät tien päälle kirjaimellisesti keskelle ei-mitään Namibiassa. Kylässä oli Hotelli ja kaksi taloa. Onneksi hotellissa oli eteläafrikkalainen perhe, jonka isäntä tiesi autoista jotakin, sanoi osaavansa korjata, mutta tarjosi meille ihan kivaa kauppasummaa, jos luopuisimme autosta. He kun olivat maan etelärannalta, jossa ruosteettomia autoja oli lähes mahdoton saada, ja meidän kaaramme sai ajokuntoon vaihtamalla muutaman liikkuvan osan moottorissa. Sekä sytytystulpat.

Tuossa vaiheessa olimme jo kurkkuamme täynnä koko kyseistä menopeliä, koska olimme istuneet siinä tuhansia kilometrejä, kakanneet melkein housuumme safari-puistossa, kun auto ei käynnistynyt ja elefanttilauma lähestyi uhkaavasti... Auto piti jo tuossa vaiheessa useimmiten työntää käyntiin ja kukapas oli kortittomana työntäjänä? Ei kai vaan? Joo. Ja siinäpä sitten sain miettiä, että mahtaako ne ronsut olla hyviä juoksemaan, jos vaikka joudun ottamaan pikapyrähdyksen takaisin autoon.

Ja eikä tässä vielä kaikki. Autotarinat jatkuivat palattuamme kotiin, Suomeen. Ostimme tuolloinkin käytetyn auton. Kukapa pienemmissä varoissa oleva, joka auton tarvitsee, ei sitä tekisi. Tämänkin auton kanssa seikkailimme muutamaan otteeseen, ja käyntiin työntäjänä oli? Niin. Aivan.

Mutta haikeudella muistelen päivää, kun tuokin auto päätti olla liikkumatta enää metriäkään eräässä itäsuomalaisessa kaupungissa. Piti soittaa lukkoseppä ja poliisi paikalle, kun avain taittui virtalukkoon. Ja kuinkas ollakaan, tuossa vaiheessa mieheni ei osannut suomea, poliisi ei englantia ja lukkoseppä ei jostakin ihmesyystä suostunut avamaan lukkoa. Ei kai osannut, jos jaksan oikein muistaa. Minä en ollut tuolloin mukana, joten en pystynyt  selvittämään asiaa ja jälkeenpäin oli myöhäistä. Mieheni veljineen, joista toinen on autofriikki, olivat käynnistäneet menopelin johdoista ja palattuaan kotiin vähän aikaa askarreltuaan olivat liittäneet johtoihin tavallisen jalkalampun katkaisimen. Älkää kysykö miten, mutta vuoden verran ajoimme kaaraa, joka laitettiin käyntiin lampun katkaisimella.

Seuraava seikkailumme olikin tyttömme ensimäinen lento Sveitsiin 1-vuotiaana. Oli synkkä ja myrskyinen yö. Ensilumi. Aamukone jäässä kentällä. Myöhästyminen jatkolennolta... Kuinkas kuvittelittekaan, että jatkolennolle ennättää, jos kone ei lähde edes ensimmäiseltä kentältä?

Kokopäiväinen lorvilu Helsingin silloin remontin alla olleella kentällä ei 1-vuotiaan kanssa ollut välttämättä se seikkailu, mitä jouluaaton aattona kapasin. Kotimatkalla katosi lapsukaisen uninalle, jota sitten kiireissämme metsästimme ennen koneenvihtoa. Nalle saapui perille viikko myöhemmin.

Tuon jälkeen matkustimme maiden välillä autolla. Mukaan mahtuu ainakin yksi yrjötauti matkan aikana, oksentaminen Viikkarin buffeessa, äkäinen appi kyydissä, autoton Autobahn uutena vuotena, kaksi yötä laivalla yhden yön sijaan,7-vuotiaan tyttäremme takapuolta tuijottava pervo, räkäkänninen rekkamies Finnlinesin laivalla, minibudjetilla matkustaminen Ryanairilla Saksan kautta, taivaan tuuliin kadonnut aika Espanjassa, kun huomasimme yhtäkkiä, että aikamme ei riitäkään siihen, mitä olimme halunneet tehdä.

Ensimmäinen matkani Japniin meni hyvin, mutta paluumatka meni kirjaimellisesti putkeen, kun kutakuinkin jouduin juoksemaan junasta lentokoneeseen pika-check in:in jälkeen, kun aikaisempi kyytini etelä-Japanista oli maalle harvinaiseen tapaan myöhässä. Taskussa oli yksi jeni, joten kaikeksi onneksi ei tarvinnut jäädä miettimään, mitä ostaisin tuliaisiksi.

Kun roudasin kissamme ja tyttäremme Sveitsiin, katosivat matkatavarat matkalla. Onneksi en ollut laittanut kissoja ruumaan, ja tämän kokemuksen jälkeen en sitä vuorenvarmasti tee, jos vielä kattien kanssa reissuun lähden. Seuraavilla lennoilla on ollut kadonneita tavaroita vielä vahvistamaan samaa toteamusta ja kun sitten päätin matkustaa pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa, reititetään lentoni uudelleen ja asiasta ilmoitetaan sähköpostilla. Onneksi kuitenkin satuin postit vilkaisemaan odotellessani lähtöä väärällä portilla.

Prinsessan matkaseikkailut ovat kulkeneet samaa rataa.

Hän on vetänyt kuitenkin tällä hetkellä pisimmän korren. Vai mitä teille kertoo sanayhdistelmä: loma-elokuu-Hurghada?

Tällä menolla seuraava etappi on kidnappaus. Vai mitenkä mahtaa olla, kun seuraava matkani suuntautuu itään? Tsunami? Maanjäristys? Ydinvuoto? Vai kaikki yhtä aikaa?

Onneksi emme opiskelujemme jälkeen päättäneet laittaa matkatoimistoa pystyyn. Tiedä mitä tulisi, kun kaksi tällaista akuankkaa, jotka tähän mennessä ovat selvinneet ilman mustaa silmää, pääsisivät huseeraamaan matkojen kanssa.

Vaikka toisaalta, Duudsonien siivittämänä tuollaiset Hard Core Adventure-reissut saattaisivat kyllä olla melko trendikkäitä: Welcome to Aku Ankka Travels! Anything could happen and for sure somethin will!

Ainiin, ne viimeisimän tarinan kahvikuvat... Tuossa kesän aikana aloin juomaan kahvia, kun kuumuuden aiheuttama väsymys alkoi painaa päätä ja silmiä. Nyt sitten lopetin kofeiinin käytön kertaheitolla kuin seinään. Ja joo, senhän tietää, mitä siitä tuli: päänsärky, kuin pahassa jysärissä. Paitsi että särkylääkekään ei auta.... Pitäisi saada KOOOOOFFFFEEEEIIIIINIIIIAAAAAAA! Ja mielellään tiputettuna suoraan suoneen.

Mutta pysyn tiukkana.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Perjantai-Buddha luo nahkaansa kuin käärme

Tästä syystä Starbucksissa on kiva käydä.
Muutaman käyntikerran jälkeen nimi on
muuttunut joko hymynaamaksi tai
hyvän päivän toivotukseksi
Tuossa tammikuussa kävin tökittämässä iholleni kaksi ruusua, jotka noin vuosi sitten alkoivat kummitella mielessäni erään ennustuksen jälkimaininkeina.

Tatuointi ei koskenut, ei sitten yhtään kaikista kuulopuheista ja kavereiden pelotteluista huolimatta. Tai no ei sitä huomaamatta käsivarteeni taottu ja varsinkin viimeinen tunti - eli kuudes - alkoi tuntua todella ärsyttävältä, kun samoja paikkoja tykitettiin pahemman kerran. Mutta en huutanut tai kiroillut, en sinne päinkään, ja tatuointiini olen ollut tyytyväinen, vaikka isoa numeroa en siitä ole kuitenkaan tehnyt. Ei siksi, etteikö täälläkin näkisi mustetta iholla tai muuten, mutta jotenkin työpaikallani ihan suosiolla peittelen kuvat hihan alle.

Tuossa kevään aikana ajatuksissa on pyörinyt toisen kuvan taiteileminen toiseen olkavarteen, ihan tasapainon vuoksi. Niinpä sitten viikko sitten sinne ilmestyi lähes yhtä huomaamatta sinisessä lootuksessa myrskyn keskellä istuva buddha. Ihan yksinkertaisesti muistuttamaan itseäni siitä, että mielenrauhansa voi säilyttää myös kovassa tuulessa ja tuiskeessa, sekä siitä, että mieli voittaa aina tunteet. Mind wins over the senses. Tai että siihen pitäisi ainakin pyrkiä.

Kuva on käsivarressani, niikuin se olisi ollut siinä aina. Kotona huomasin, että velmu tatuointitaiteilija oli piirtänyt buddhalle hieman omia kasvonpiirteitäni muistuttavat varjostukset poiketen muutaman piirron verran alkuperäisestä kuvasta. Hän myös kertoili työtä tehdessään, että kuvat yleensä jätetään vähän jostakin kohtaa auki, sillä yleensä kuvan ottaja palaa rikospaikalle kinuamaan uutta. Suljettuun kuvaan on vaikeampaa jatkaa, kuin jostakin nurkastaan hieman avoimeksi jätettyyn. Niinpä tarkastin omat kuvani, ja yllätys, yllätys: molemmissa on hyvät jatkomahdollisuudet. Vaikka tässä vaiheessa olenkin päättänyt, että kumpaakaan ei enää jatketa... Paitsi jos jotain ihan pientä sulkemaan molemmat takaovet. Suunnitelma olisi jo valmiina.

Viime yönä näin sitten unta, että poskeeni oli tatuoitu kaksi Old School-tyylistä ruusua, toinen keltainen, toinen pinkki (omanihan ovat realistisia, violetti ja punainen). Kuvien kohdalta iho alkoi hilseilemään. Buddhanihan hilseilee aivan tatuoinnille normaaliin tapaan, ja näyttää sille, kuin loisi nahkaana, niinkuin käärme. Mikä tietysti asian laita oikeasti onkin. Vanha kuollut kuona lähtee pois, alta tulee esiin uusi ja raikas. Symbolisesti ja konkreettisesti.

Les Gourmandides de Miyuko-
Zürichin paras kahvila.
Kakku ja latte ihan vegaania
Koska Jääkarhussa on myös käärmeen geenit, kotona puhaltavat uudet tuulet ja vanhan ihon alta kuoriutuu uusia asioita, jotka aiheuttavat päänvaiva.

Tyttö kotiutui Suomen lomaltaan lauantaina.

Perjantai-iltana vietimme jännittäviä hetkiä lähes sydänkohtauksen partaalla, kun tyttö soitti ja kertoi, ettei löydä passiaan. No, olihan sillä myös henkilöllisyystodistus mukanaan. Mutta kun se oli unohtunut jonkun pelimasiinan päälle erässä suomalaisessa pikkukaupungissa, jossa ennen asuimme, ja jossa tyttö kävi kiusaaassa parhaan kaverinsa perhettä kahden viikon verran.

Että siinä oli siiten myrskyn merkit pahasti aluillaan: koneen lähtöön vähemmän kuin 12 tuntia aikaa, passi herra ties missä, henkkarit 400 km:n päässä, ja paikka, jonne unohtunut, mennyt 15 minuuttia sitten kiinni. Eli ei olisi ollut mahdollista laittaa edes yöbussin mukaan, vaikka unohduspaikan henkilökunta olisikin ollut yhteistyöhaluista. Mitä sinänsä vähän epäilen tuntien paikkakunnan asukkaat, mutta ainahan olisi voinut yrittää.

Pienen tonkimisen jälkeen passi kaikeksi onneksi kuitenkin löytyi ja tyttö saatiin koneeseen seuraavana aamuna ihan ilman muita kommervenkkejä. Kaikki sujui kuin vanhalta tekijältä. Mikä tyttömme tietysti onkin, vaikka lensikin ensimmäistä kertaa täysin yksin.

Matkalaukkuun oli kuitenkin pakattu mukaan sellaista, minkä olisi voinut jättää tuomatta mukana: ikävän Suomeen.

Tytön fiilikset ovat tämän vuoden aikana heitelleet laidasta laitaan ja niitä on selvitelty useammin kuin kerran. Tietäähän tuon, miten teinin angstinen sielunmaisema ilman suuria muutoksiakin olisi ollut. Nyt muutto takaisin Suomeen on kuitenkin iskostunut tytön päähän niin vahvana ja tiukasti (ainakin vielä näin toisena kotipäivänä), että tyttö väittää  kivenkovaa, että muuttaa yksin kahden vuoden päästä takaisin ja käy lukion siinä samaisessa pikkukaupungissa, josta aikanaan halusi tulenpalavasti pois. Kun siellä kuulema kiusattiin.

Tuo kaikki on nyt unohtunut, kun se paras kaveri tietysti asuu nykyisin juuri tuolla. Ja kun sen parhaan kaverin äiti oli humalapäissään sanonut, että tyttö voi muuttaa heille ihan koska vaan. Siitäkin huolimatta, että heillä on koko ajan rahasta tiukkaa ja perheessä 3 lasta, joiden vaatimukset varmasti ajaisivat aina lainalapsen edelle, vaikka kuinka olisi alunperin luvattu pitää huolta.

Tyttö myös väittää, että tuossa pikkukaupungissa ei olla rasisteja ja siellä saa olla oma itsensä. Unohtaen sen, että "oma itsensä" tarkoittaa sitä, että pukeutuu kutakuinkin samanlaisesti kuin muut samanikäiset. Joko pissikseksi tai emoksi. Tuollainen kahtiajako on ollut varmasti maailman alusta asti ja tulee olemaan maailmanloppuun. Omana aikanani olimme joko punkkareita tai rock-a-billyjä. Sille ei voi mitään. Itseään on etsittävä, oma ryhmä on löydyttävä ja jonnekin on pystyttävä samaistumaan.  Justin Bieber tai BVB. Pelle Miljoona tai Stray Cats.

Tuolla pikkukaupungissa kuulema saa olla myös homo. Mikä hän itse ei kuulema ole, mutta kaikki hänen kavereistaan ja muutenkin puolet koko kaupungista. Eli 20 tuhannen asukkaan kaupungista 10 tuhatta on homoja. Mikä taitaa olla, no joo, aika iso lukema noin niikuin itäsuomalaisen pikkukaupungin - ja vähän isommankin - mittapuissa. Mahtaneeko maailman toiseksi homoystävällisimmäksi kaupungiksi tituleeratussa kaupungissa, eli yllätys-yllätys Zürichissä, mennä noissa lukemissa?

Ja siitä rasistisuudesta voisin olla vähän eri mieltä, kun muistan, että kaupungin hallinto taitaa olla näissä provinssin kaupungeissa, isommissakin, aika pitkälti persujen ja keskustan käsissä. En nyt tiedä, miten suvaitsevia näistä on tullut sen vuoden aikana, kun olen maasta ollut poissa, mutta jotenkin tuokin argumentti jäi vähän ontumaan.

Vetäisin sitten hihastani, kun tuo rasistikortti oli jo käytetty, rahakortin. Muistutin siitä, että meillä on täällä mahdollusuus paljon parempaan elämään kuin tuossa kuolevassa pikkukaupungissa. Siellä minulla olisi kyllä pieni asunto, johon molemmat kyllä mahtuisimme ihan hyvin ja yhtiövastikekkaan ei olisi mikään päätä räjäyttävä. Siellä minulla olisi liiketilakin, mutta ei asiakkaita. Töitä en tulisi vuorenvarmasti löytämään, kun kaupungin työttömyysprosentti on maan suurimpia. Tiedättehän, teollisuuskaupunki, jossa yrityksistä yksi toisensa jälkeen on pistänyt pillit pussiin. Edellisen kerran käydessäni kaupungin toisella pääkadulla olivat kaikki liiketilat myynnissä, ja ihmisten suupielet alaspäin.

Tyttö sanoi, että ei raha merkitse mitään. Hän on mieluummin köyhä, kuin jää tänne, jossa minullakaan kuulema ei ole kuin tyhmä työ (jota samaa tekisin kyllä myös Suomessa kolme kertaa pienemmällä palkalla, jos vain löytäisin jonkinlaisen työpaikan, jonne minut huolittaisiin), ei perhettä, (mitä ei ole Suomessakaan), ja ei ystäviä (ei niitä enempää ole Suomessa kuin täälläkään).

Okei, ihan hyvä pointti. Tyttö on oikeassa. Raha ei merkitse kaikkea, mutta sitä on valitettavasti kylläkin oltava edes jonkin verran elämän muutamiin perusasioihin: ruokaan, vaatteisiin, siihen pieneen yhtiövastikkeeseen. Argumentti meni metsään pari tuntia keskustelun jälkeen, kun ulkona ikkunashoppaillessamme tyttö ilmoitti haluavansa Doc Martenin maiharit (vain alkuperäiset kelpaa), vaati päästä elokuviin, kun on tylsää, harmitteli tänään sunnuntaina, kun kaikki kaupat on kiinni, eikä pääse shoppailemaan mitään ja olisi pitänyt päästä elokuviin tänäänkin.

Neuvottelut jatkuvat.

Tunnen olevani taas se paha äiti, joka ei anna lapselleen onnellista elämää.


perjantai 9. elokuuta 2013

Joogaa ja sirkushuveja

Syksy saa... ja minä en, vai?

No oli miten oli, olen aina ollut aktiivisimmillani syksyllä. Silloin on aina kiva aloittaa kaikkea uutta, kokeilla uusia harrastuksia, palata vanhoen harrastusten pariin pikän kesätauon jälkeen. Syksyllä voi myös laittaa elämänsä uuteen järjestykseen. Joskus se tapahtuu jonkun toisen alkuunpanemana, kuten minulle kävi vuosi sitten, joskus voi laittaa itse pyörät pyörimään.

Tänä vuonna ajattelin pärjätä vähän viime vuotta pienemmillä muutoksilla. Oikeastaan odotan vain sitä, että saan aloittaa jälleen kaikki harrastukseni, jotka ovat jääneet kesän aikana ja kuumuuden lannistamana oman onnensa nojaan.

Sali- ja jumppatreenit palaavat aikatauluun aivan ehdottomasti, pyöräni on jo rasvattuna ja odottaa ensimmäistä lupaamaani piiiiittttkääääää lenkkiä, ja ostaa pamautin eräästä postimyyntinä toimittavasta joogakaupasta parit bambuiset housut ja pari paitaa treenejä varten.

Bambu on minulle tuttu materiaali artesaaniajoiltani mielenkiintoisena materiaalina, mutta silloin saatavana oli valmiina tuotteina vain nilkkasukkia, jotka olivat todella kivat ja hengittävät jalassa, mutta eivät kestäneet käytössä sitten paskaakaan yhtään mitään. Myös soijalankaa olen hypistellyt käsissni vähän epäillen sitä, että maailman nähdessä nälkää ruoasta tehdään lankaa ja eihän ne pandankaan ruokailualueet mitenkään laajat ole, ja jos vielä sen ruoka, eli bambu käytetään hullujen artesaanien touhuihin, niin miten niiden raukkojen käy.

Asiaa tutkittuani ja selviteltyäni sain vastauksia, jotka huojensivat mieltäni: soijasta käytetään vain pavun keräämisen jälkeen ylijäävät kuidut ja bambu kasvaa niin nopeasti, että pandalle ei ennätä tulla nälkä uutta kasvua odottaessa. Sitäpaitsi pandakin käyttää ravintonaan puun eri osaa, joten samoista apajista ei kilpailla artesaanien kanssa. Ja muutenkinhan bambu tiedettiin jo ekologisemmaksi, kun puuvillan kasvatuksessa käytetään niin paljon pestisidejä ja vettä, että luonto ei oikein oikeasti siitä tykkäisi.

Nuo paidat ja housut tuntuvat todella hyvältä päällä. Niihin on lisätty juuri sopivasti joustomateriaaleja ja ne hengittävät hienosti. Mitä noihin sukkien kestävyyksiin tule, tuotekehitys on jyllännyt tälläkin alalla ja materiaali tuntuu tosi kestävälle. Aivan erilaiselle, kuin ne ensimmäiset onnettomat sukkani.

Mutta mikä oli jännittävintä koko paketissa? Sain mukana esitteen. Kosmiset voimat kutsuvat minua joogaopettajaksi!

Puhuin jokunen aika sitten Prinsessan kanssa siitä, että minun pitäisi alkaa opettamaan joogaa jossakin maailmannurkassa. Olin tuolloin, että just joo ja niin, mutta nyt tuon esitteen käteen saatuani asia alkoi jollakin tavalla kutsumaan minua nimeltä.

Kurssi kestäisi kaksi vuotta, olisi kerran kuukaudessa kokonaisen viikonlopun täällä meidän nurkilla - kirjaimellisesti 300 m päässä -, ja kaksi kertaa vuodessa intensiiviviikoilla Saksassa ja jossakin päin Sveitsiä. Kun tarkastin opiskeluviikonloput, ne olisivat minulla kaikki vapaana (minähän tiedän periaatteessa työjärjestykseni pääpiirteittäin jo syksuun 2014 asti). Pitkät jaksot olisivat puolestaan lomien aikana, jolloin minunkin olisi mahdollista ottaa lomaa, kun tarpeeksi aikaisin siitä ilmoitan.

Koulutus on virallinen, ja siitä saa diplomin, joka pätee missä vain, eli kouluttaja on yksi Euroopan johtavista joogakouluista. Tuosta pystyisin sitten jatkamaan vielä eteenpäinkin haluamaani suuntaan, oli se sitten lasten jooga tai mikä tahansa.

Viestin perillemenon varmistamiseksi esitteitä oli laatikossa kaksin kappalein. Toinen vaatteiden alla, toinen niiden päällä.

Ja eikä siinä kaikki. Joogahan mielletään hyvin voimakkaasti Intiaan, ja kuinka ollakkaan: tänään tulee pisteenä iin päälle televisiosta Slumdog Millonare - Slumien Miljonääri, eräs top-ten-listaani kuuluvista elokuvista.

Jaahas. Mihinkähän suuntaan tämän nyt arpoisi? Ei ihan kolikollakaan viitsisi heittää.

Prinsessan sanoin: "No pitäiskö? -No pitäis. Kun tuolleen arpoo=pitää!"

Mutta ennen tuota päätöstä aloittelen ensi viikolla pikkuhiljaa taas oikeat työt. Viimeiset pari viikkoa ovat menneet lähes laiskanlaisesti, kun työpaikalla ei ole ollut oikeastaan ketään ja mitään tärkeää tekemistä, mutta nyt pääsen tosihommiin: puljumme on varattu koko ensiviikoksi 30 lapsukaiselle sirkusleiriä varten. Harjoittelevat perjantaille vanhemmilleen esityksen ja minä kokkailen lounasta ja välipalaa vaippahousuisesta n. 10 vuotiaaseen. Ihan niinkuin vanhoina hyvinä aikoina Stadissa ennen tänne muuttoani.

Vauhti ja vaaralliset tilanteet eivät tule loppumaan.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Shaolinperiaate

Pientä iltapalaa
Maanantai-iltana äidin pieni kullanmuru käveli lentokentän turvatarkastukseen lipuntarkastusporttien läpi, eikä katsonut enää taakseen. Soitti muutaman minuutin päästä, miten pääsee lähtöportille. Kymmenen minuutin päästä soitin ja kysyin, oliko löytänyt portin. Oli, ja kaikki on reilassa äiti, ei mitään hätää.

Pienestä puolenmetrin kääryleestäni on kasvanut iso tyttö, joka kokeili ensimmäistä kertaa siipiään (tai no lainasi oikeasti Finnairin siipiä) ja lensi aivan yksin Helsinkiin, ilman UM-saattajaa.

Ja äiti, kaikki on reilassa. Myös Helsinkiin saavuttua.

Jonakin päivänä on vaan osattava antaa liekaan hieman enemmän pituutta. Nyt pituus lasketaan jo tuhansissa kilometreissä, mutta olin itse tosiasiassa vain 2 vuotta vanhempi, kun lensin ensimmäisen kerran yksin - tai ensimmäisen kerran yleensäkään - Wieniin. Tämä tyttö puolestaan on lentänyt Helsingin ja Zürichin väliä niin usein, että osaa varmaan jo molempien lentokenttien pohjapiirrokset vaikka unissaan. Ja puhuu molempien maiden kieltä kuin synnynnäinen... Ainiin, niinhän hän onkin.

Äiti, kaikki on reilassa.

Niin myös täällä kotona. Vaikka väsymys kalvaakin vielä ihan pikkuisen vitamiini- ja rautatankkauksen jälkeen. Vaikka kuumuus ei meinaa hellittää millään, vaan joka päivä, jo kolmen viikon ajan mittarissa möllöttää keskilämpötilana 35 astetta. Mikä tarkoittaa, että kuumimmillaan mittarin elohopea nousee neljään kymppiin. Olo on kuin ulkomailla... Ainiin, niinhän olenkin, jos katsotaan tilannetta suomalaisen silmin. Vaikka töissä ei huvita tehdä oikeastaan edes niitä muutamaa tehtävää, jotka listalla ovat, kun kaikki muut ovat lomalla ja muutenkin elellään hiljaiseloa. Vaikka posti ei ole tuonut oikeuden päätöstä erostamme.

Kaikki on reilassa. Niin reilassa, kuin vain voi olla.

Tyttöäme kentälle saattaessa näin kirjakaupan hyllyssä kyseisen kirjan: Das Shaolin Prinzip: tue nur, was du selbst entschieden hast. Eli Shaolin periaate: tee vain sitä, mitä olet itse päättänyt.

En ostanut kirjaa vielä tuolloin, mutta se jäi vaivaamaan mieltäni. Kun kampaamoreissullani tänään kuljin kirjakaupan ohi, ja hyllyssä sattui olemaan kyseinen opus, oli sen aika juuri nyt lähteä mukaani. Päätin ihan itse ostaa sen.

Kuulostaa hirveän itsekäälle ja helpolle: tee vain sitä, mitä olet itse päättänyt. Jaa, itsekästä se saattaa tietyssä mielessä kyllä olla, mutta helppoa ei missään nimessä. Kuinka paljon oikeastaan teemmekään päätöksiä tekemisistämme sen mukaan, mitä muut meille sanelevat? Tai jos eivät suorastaan sanele, niin mitä luulemme ja oletamme heidän meille sanelevan? Ja jos emme edes oleta ja luule mitään, asettaa ympärisömme meille kuitenkin joko tiedostettuja tai tiedostamattomia paineita, kulttuurimme tuhatvuotisia perinteitä tai yhteiskunnallisia sääntöjä, joita meidän tulisi noudattaa. Entä jos päätänkin poiketa kaidalta tieltä? Mitä sitten? Onko se Shaolinin periaatteiden mukaista. Tuohon tiedän varmaankin jo mieleni perukoilla vastauksen, mutta annanpa siitä huolimatta kirjan yllättää vastauksellaan. Odotan mielenkiinnolla, että pääsen kirjan kimppuun. Luulen, että 50 Shades of Grayn täytyy siirtyä lukujonossa askeleen taksepäin.

Palataan asiaan, kun olen kirjan viisaampi.

Ja noi sushit joo.. Öööö, miten tämän nyt sanoisi... Kaikki Japani- (ja Aasia-yleensäkin-) hulluuteni tuntevat tietävät, että ostaisin vaikka p***aa paketissa, jos siihen on  kirjoitettu jotakin japanilaisilla kanjilla ja luulevat, että kuolaan sushin perään. Itseasiassa en ole koskaan pitänyt sushista, vaikka olen niitä säännöllisin väliajoin vääntänyt itsekin.

Bahnhofstrasselle on jokin aika sitten avattu Yooji´s Sushi ja Delibaari. Tänään päätin ihan itse, että haluan kokeilla heidän tarjontansa. Nuo Sushit, isolla S:llä ovat aivan mahtavia ja suussasulavia, soijassa oli juuri sopivan suolainen maku ja wasabi täydellisen tulista.

Näihin voisi vaikka tottua!

lauantai 3. elokuuta 2013

DDS-syndrooma

Kaikki graffitit eivät suinkaan ole näkösaastetta!
Halusin pienenä hevosen.

Halusin niin tulenpalavasti, että omassa mielikuvituksessani loin sellaisen mummolaani, kauas Kotisavosta, paikkaan, jonne ystäväni eivät varmasti haluaisi tulla mukaani, vaikka hevoshulluja olivatkin.

Mielikuvitukseni on ollut aina laaja ja värikäs. Meni useampi vuosi, ennenkuin jäin toive-valheestani kiinni. Sattui nimittäin eräs kaverini soittamaan toiselle kaverilleni, joka asui naapurissa, ja pyysi minua puhelimeen. Kyseistä konettahan meillä itsellämme ei ollut.

Kaverini kävi ovellamme. Emme olleet juuri tuolloin kotona, ja kaverini välitti kyseisen tiedon toiselle kaverilleni. Tämä takisi siihen sitten, että sehän on varmaan siellä hevosensa luona, tottakai. Johon toinen kaverini, että minkä halavatun hevosen. Eisilläsellaistaole...

Käry kävi. Selvitin asian kamuni kanssa ja olimme yhä edelleen kavereita. Asia unohdettiin ja painettiin villaisella. Sattuuhan sitä ja olenhan minäkin jotakin narrannut ja antaa sen nyt olla ja mitä pienistä ja hei mennääks tallille ratsastamaan. Ja menimmehän me. Vielä toisen, jos kolmannenkin kerran.

Sen jälkeen en ole osannut valehdella. Kiinnijäämisen nolous oli niin suuri tapahtuma pienelle ala-asteelaiselle.

Puhelin tuossa männäpäivänä Prinsessan kanssa siitä, miten helppoa olisi rakentaa tässä virtuaalimaailmassa sellainen elämä, jota kaikki ihailisivat.

Rakentaisi itselleen oikean LifeStyle-blogin kaiken kauniin, onnellisen ja turvallisen ympärille. Kävisi juomassa shampanjaa aamuisin, latte-macchiatoa päivisin, shoppailisi jossakin välissä Chanelilla ja Guccilla. Ja koska totuus No Pic - Did Not Happen pätee blogimaailmassakin, voisi ihan oikeasti käydä noissa ökykaupoissa sovittamassa jotakin pientä päälleen, ottaisi Päivän Asu-kuvansa sovituskopissa iPhonella ja DuckFacella ja yksinkertaisesti vaihtaisi paikkaa sen jälkeen, kun portsari ovella ei enää päästäisi sisään huomattuaan, että eihän tuo ämmä oikeasti mitään osta. Kotonaankin saa nykyisin vaatteita sovittaa. Ei ku sitte vaan kaikki takaisin, ja eihän nää mulle sopinu, sori.

Voisi vielä sitten kuvauttaa itseään jonkun julkkiksen kotinurkilla, että joo, kylään olen menossa ja leventää pieniä asioita niin paljon kuin vain mielikuvitus antaa periksii.

Tässä on vain se yksi vaara. Nimittäin se, että joku sitä blogia lukee oikeasti ja alkaa miettiä epäjohdonmukaisuuksia. Joku saattaa asua samassa kaupungissa ja törmätä sinuun. Tottakai ahkera lukija erottaa pärstäkertoimesi, jos omalla naamallasi olet kuitenkin uskaltanut verkkosi kutoa.

Saattaa olla niin, että tämä lukija on saattanut olla jossakin tilaisuudessa, jossa kerrot olleesi, tai tietää ihan muuta kautta, että et missään nimessä ole voinut olla siellä. Voi olla, että et olekaan muistanut siloitella julkisivuasi edes pienen hilkun verran ja näytät tavalliselta kaduntallaajalta, niinkuin oikeasti oletkin. Ehkä tämän lukijan aviosiippa on juuri siellä töissä, missä ostoksesi rahoittavan miehesi kerrot duunia paiskivan.

Näin kävi eräälle paikalliselle bloggarille. Lukijoiden - muidenkin kuin minun - epäilyt heräsivät, kun kyseisen bloggarin kirjoituksissa on alkanut vilistä sellaista sontaa, jota ei usko itse erkkikään. Tarinassa on aukkoja, joita hän ei ole suostunut täydentämään kyselyistä huolimatta, ja ilmiselvästi tietyt henkilöt ovat alkaneet esittää kysymyksiään ihan tarkoituksella.

Tottakai ymmärrän pienen fiilaamisen, varsinkin jos kyseessä on kaupallinen blogi, jossa kirjoittajan ulkonäön pitää olla huoliteltu ja nätti jokaisessa postauksessa. Mutta se, että rakennetaan koko elämä unelman ympärille, vain saadakseen huomiota ja pienen hetken julkisuudessa? Toisaalta voi myös kysyä: uskooko kyseinen kirjoittaja omaan tarinaansa? Haluaako hän luksuselämän niin tulenpalavasti, että aloitti valehtelun, eikä voinut enää lopettaa. Niinkuin minä hevoseni kanssa.

No mutta ihan sama.

Itse kärsin DDS-syndroomasta, joka on muuten piilevänä, mutta puhkeaa aina käydesäni ruokaostoksilla Glattzentrumissa, paikallisessa ostoskeskukessa.


Tässä vaiheessa DDS-syndrooman 2 osaa selätetty...
Täh?
 Selättäminenkö tarkoittaa sitä,
 että olisin jättänyt ostamatta?
No eikä....
Ensin on ihan pakko käydä katsomassa Desigualin valikoima... oli vielä viimeiset ale-paivät... sen jälkeen ehdottomasti Dosenbachille... joskos sitä vaikka syksyksi kenkiä... no tuossahan olisi kivat ja sitten Starbucksiin miettimään, joskos se Desigualin ryntty olisi mun värinen... Ruokaostoksille... ja olihan se ryntty juuri minulle.... siinä oli minun nimeni. Mutta 50 % ale ja ihan totuuden nimessä sanottakoon, että myös ruokaa ostin oikeasti ja maksoin siitä enemmän, kuin noista hmmm. ryntyistä.

Tämänkin tarinan olisin voinut kertoa niin, että kävin ensin ostamassa Chanelin saappaat, sitten Donna Karanin pari paitaa, Shampanjalla Dolderissa (toki se on vähän kaukana Chanelista, mutta eihän kaikki sitä tiedä) ja lopuksi ruokaostoksilla.... jaa, tuo onkin sitten pahempi paikka, kun KaDeWe on Berliinissä, ja aivan samanlaista ei täällä ole... No ehkä Globuksen ruokaosastolta löytyy jotakin kivaa...

Joo. Ja sitten piste. Jookos?

Paitsi ainiin joo... Sieltä KaDeWesta muuten ostin Donna Karanin rintaliivit! Oikeasti. Maksoivat vain 35 Euroa ja tuohon hintaan minun kuppikoolla (koko villapipo)) ei saa liivejä oikein mistään. Oli siis pakko ostaa. Vaikka olivatkin Karanit...








 
 





Qin



Vuonna 1974 Kiinassa, eräässä Qin Shi Huangdin pikkukylässä lähtivät pitkän kuivuuden nuuduttamat maanviljelijät etsimään paikkaa uudelle kaivolle. Kaivettuaan jonkin aikaa, osui erään maanviljelijän kuokka johonkin muuhun, kuin hiekkaiseen maahan. Kovan, kuivuneen hiekan alta paljastui Terrakottasotilaan pää.

Kaivettuaan alueella vähän enemmän, ja vielä vähän enemmän, ja sitten vielä vähän lisää, alueelta paljastui yksi maailmanhistorien suurimmista - ei aivopieruista - vaan historiallisista löydöistä. Luojalle kiitos, että Kiinan kommunistinen hallituskin ymmärsi löydön arvon, eikä ahneuksissaan tai tuhovimmassaan pilannut koko alueen mahtavaa löydöstä, vaan suhtautui siihen sen ansaitsemalla kunnioituksella.

Löytö oli valtava, ja kun tietää, että suurin osa alueesta on jätetty vielä kaivamatta yksinkertaisesti siitä syystä, että pelätään ilman kanssa yhteyteen joutumisen - saasteet varmaan yksi suurimmista tekijöistä - tuhoavan esiinkaivetut teidonnäytteet, voi vain kuvitella, mitä maa vielä pitää sisällään. Sekä Qinissa, että myös maailman muilla argeologisesti arvokkailla alueilla. Meillä ei ole varmaan hajuakaan, minkä päällä oikeasti tossujamme kulutamme ja mitä pinnan alta saattaa löytyä.

Viime vuosina Terrakottasotilaat ovat päässeet kiertämään maailmaa ihan urakalla. Kuuleman mukaan myös Tampereella voi käydä ihastelemassa tuon ajan taidokasta, yksityiskohtaista käsityötä ja uppoutua hiljaa sisimmissään tuon ajan mysteereihin.

Sveitsin itsenäisyyspäivän 1.8. kunniaksi suuntasin tieni kuitenkin kohti lähempänä olevaa Berniä, jossa osa sotilaista ja muista taidonnäytteistä on esillä marraskuuhun asti. Jos aasialainen kulttuuri yhtään kiinnostaa, niin suosittelen lämpimästi käyntiä. Ihan missä päin maailmaamme tahansa.

http://www.qin.ch/