lauantai 3. elokuuta 2013

DDS-syndrooma

Kaikki graffitit eivät suinkaan ole näkösaastetta!
Halusin pienenä hevosen.

Halusin niin tulenpalavasti, että omassa mielikuvituksessani loin sellaisen mummolaani, kauas Kotisavosta, paikkaan, jonne ystäväni eivät varmasti haluaisi tulla mukaani, vaikka hevoshulluja olivatkin.

Mielikuvitukseni on ollut aina laaja ja värikäs. Meni useampi vuosi, ennenkuin jäin toive-valheestani kiinni. Sattui nimittäin eräs kaverini soittamaan toiselle kaverilleni, joka asui naapurissa, ja pyysi minua puhelimeen. Kyseistä konettahan meillä itsellämme ei ollut.

Kaverini kävi ovellamme. Emme olleet juuri tuolloin kotona, ja kaverini välitti kyseisen tiedon toiselle kaverilleni. Tämä takisi siihen sitten, että sehän on varmaan siellä hevosensa luona, tottakai. Johon toinen kaverini, että minkä halavatun hevosen. Eisilläsellaistaole...

Käry kävi. Selvitin asian kamuni kanssa ja olimme yhä edelleen kavereita. Asia unohdettiin ja painettiin villaisella. Sattuuhan sitä ja olenhan minäkin jotakin narrannut ja antaa sen nyt olla ja mitä pienistä ja hei mennääks tallille ratsastamaan. Ja menimmehän me. Vielä toisen, jos kolmannenkin kerran.

Sen jälkeen en ole osannut valehdella. Kiinnijäämisen nolous oli niin suuri tapahtuma pienelle ala-asteelaiselle.

Puhelin tuossa männäpäivänä Prinsessan kanssa siitä, miten helppoa olisi rakentaa tässä virtuaalimaailmassa sellainen elämä, jota kaikki ihailisivat.

Rakentaisi itselleen oikean LifeStyle-blogin kaiken kauniin, onnellisen ja turvallisen ympärille. Kävisi juomassa shampanjaa aamuisin, latte-macchiatoa päivisin, shoppailisi jossakin välissä Chanelilla ja Guccilla. Ja koska totuus No Pic - Did Not Happen pätee blogimaailmassakin, voisi ihan oikeasti käydä noissa ökykaupoissa sovittamassa jotakin pientä päälleen, ottaisi Päivän Asu-kuvansa sovituskopissa iPhonella ja DuckFacella ja yksinkertaisesti vaihtaisi paikkaa sen jälkeen, kun portsari ovella ei enää päästäisi sisään huomattuaan, että eihän tuo ämmä oikeasti mitään osta. Kotonaankin saa nykyisin vaatteita sovittaa. Ei ku sitte vaan kaikki takaisin, ja eihän nää mulle sopinu, sori.

Voisi vielä sitten kuvauttaa itseään jonkun julkkiksen kotinurkilla, että joo, kylään olen menossa ja leventää pieniä asioita niin paljon kuin vain mielikuvitus antaa periksii.

Tässä on vain se yksi vaara. Nimittäin se, että joku sitä blogia lukee oikeasti ja alkaa miettiä epäjohdonmukaisuuksia. Joku saattaa asua samassa kaupungissa ja törmätä sinuun. Tottakai ahkera lukija erottaa pärstäkertoimesi, jos omalla naamallasi olet kuitenkin uskaltanut verkkosi kutoa.

Saattaa olla niin, että tämä lukija on saattanut olla jossakin tilaisuudessa, jossa kerrot olleesi, tai tietää ihan muuta kautta, että et missään nimessä ole voinut olla siellä. Voi olla, että et olekaan muistanut siloitella julkisivuasi edes pienen hilkun verran ja näytät tavalliselta kaduntallaajalta, niinkuin oikeasti oletkin. Ehkä tämän lukijan aviosiippa on juuri siellä töissä, missä ostoksesi rahoittavan miehesi kerrot duunia paiskivan.

Näin kävi eräälle paikalliselle bloggarille. Lukijoiden - muidenkin kuin minun - epäilyt heräsivät, kun kyseisen bloggarin kirjoituksissa on alkanut vilistä sellaista sontaa, jota ei usko itse erkkikään. Tarinassa on aukkoja, joita hän ei ole suostunut täydentämään kyselyistä huolimatta, ja ilmiselvästi tietyt henkilöt ovat alkaneet esittää kysymyksiään ihan tarkoituksella.

Tottakai ymmärrän pienen fiilaamisen, varsinkin jos kyseessä on kaupallinen blogi, jossa kirjoittajan ulkonäön pitää olla huoliteltu ja nätti jokaisessa postauksessa. Mutta se, että rakennetaan koko elämä unelman ympärille, vain saadakseen huomiota ja pienen hetken julkisuudessa? Toisaalta voi myös kysyä: uskooko kyseinen kirjoittaja omaan tarinaansa? Haluaako hän luksuselämän niin tulenpalavasti, että aloitti valehtelun, eikä voinut enää lopettaa. Niinkuin minä hevoseni kanssa.

No mutta ihan sama.

Itse kärsin DDS-syndroomasta, joka on muuten piilevänä, mutta puhkeaa aina käydesäni ruokaostoksilla Glattzentrumissa, paikallisessa ostoskeskukessa.


Tässä vaiheessa DDS-syndrooman 2 osaa selätetty...
Täh?
 Selättäminenkö tarkoittaa sitä,
 että olisin jättänyt ostamatta?
No eikä....
Ensin on ihan pakko käydä katsomassa Desigualin valikoima... oli vielä viimeiset ale-paivät... sen jälkeen ehdottomasti Dosenbachille... joskos sitä vaikka syksyksi kenkiä... no tuossahan olisi kivat ja sitten Starbucksiin miettimään, joskos se Desigualin ryntty olisi mun värinen... Ruokaostoksille... ja olihan se ryntty juuri minulle.... siinä oli minun nimeni. Mutta 50 % ale ja ihan totuuden nimessä sanottakoon, että myös ruokaa ostin oikeasti ja maksoin siitä enemmän, kuin noista hmmm. ryntyistä.

Tämänkin tarinan olisin voinut kertoa niin, että kävin ensin ostamassa Chanelin saappaat, sitten Donna Karanin pari paitaa, Shampanjalla Dolderissa (toki se on vähän kaukana Chanelista, mutta eihän kaikki sitä tiedä) ja lopuksi ruokaostoksilla.... jaa, tuo onkin sitten pahempi paikka, kun KaDeWe on Berliinissä, ja aivan samanlaista ei täällä ole... No ehkä Globuksen ruokaosastolta löytyy jotakin kivaa...

Joo. Ja sitten piste. Jookos?

Paitsi ainiin joo... Sieltä KaDeWesta muuten ostin Donna Karanin rintaliivit! Oikeasti. Maksoivat vain 35 Euroa ja tuohon hintaan minun kuppikoolla (koko villapipo)) ei saa liivejä oikein mistään. Oli siis pakko ostaa. Vaikka olivatkin Karanit...








 
 





2 kommenttia:

Riski Rouva kirjoitti...

Niin, se vanha mutta hyvä neuvo: ole oma itsesi. :)

Jääkarhu kirjoitti...

Näinhän se on.Jos alkaa kutomaan valheen verkkoa, pitää pitää hirveän tarkkaan mielessä mitä on kertonut. Ja tämähän pätee myös siihen aiheeseen, jota mekin elämässämmä käymme läpi. Kiinnijäämisen vaara on pettämisessä aina.

Hassua, enpä kirjoittaessani tullutkaan myöskin tätä näkökulmaa ajatelleeksi, mutta niinhän se on.