maanantai 16. syyskuuta 2013

Ihmissuhdekrapula

Alppitorvella voi näköjään soittaa myös jazzia
Tietyt juhlat tulevat kerran vuodessa. Kuten joulu, juhannus - sekin tuli ja meni, vaikka täällä siitä ei näkynyt oikeastaan pihaustakaan, jos ei sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikan. Ja syntymäpäivät.

Tulevan Exäni suvulla on ollut  aina tapana kokoontua yhteen kissanristijäisiin, vaikka nuoremman sukupolven mielestä koko perheen juhlat ovat pelkkää pakkopullaa ja piinaa.

Nyt vuorossa olivat tulevan ex-appeni merkkipäivä. Lastasimme koko Zürichin sukuhaaran junaan jo hyvissä ajoin, pysähdyimme päärautatieasemalle kuuntelemaan ja katselemaan eksoottisia - varsinkin näin suomalaisen silmin - metsäpäiviä, matkasimme päämääräämme vain todetaksemme, että mieheni uusine naisineen ja tämän lapsineen oli päättänyt varastaa kaikilta vähän aikaa ja saapui paikalle parisen tuntia kaikkia muita myöhemmin. Olihan Kossisella myös ollut edellisenä päivänä syntymäpäivä, ja siitä toipuminen oli vaatinut tietysti oman aikansa.

Tuntui oudolle istua jälleen kerran saman pöydän ääressä, minä ja Kossinen. Ketään asia ei tuntunut hirveästi häiritsevän, ei oikeastaan itseänikään, mutta toinen kälyistäni halusi välttämättä istua viereeni ja teki kaikille selväksi, että ei pidä mieheni uudesta heilasta. Tämä tuli minulle tietyllä tavalla yllätyksenä, sillä en ole ollut kyseiseen kälyyn missään hirveän hyvissä suhteissa koskaan... Tai paremminkin aikaisemman pitkän fyysisen välimatkan vuoksi en tunne häntä kovin hyvin. Edellisellä tapaamisellamme hän oli jo kyllä vannottanut minulle, että jos joudun ihan mihin ongelmiin tahansa, heidän ovensa olisi aina minulle auki.

Kaikki meni siis jälleen paremmin kuin hyvin, mutta tänään olen möyrinyt jälleen kerran henkisissä pohjamudissa.

Miksi kaiken piti mennä niinkuin meni? Miksi en saa elämääni kuntoon, vaan aina kaikki tuntuu kaatuvan päälle? Mitä olen tehnyt niin väärin, että minua näin rangaistaan? Onko minun aina kaaduttava saappaat jalassa, nenä edellä sontaan? Miksi ei edes yksi asia voisi mennä hyvin? Niin, että ei tarvitsisi aina huolehtia ja viettää unettomia öitä?

Nämä alppitorvet ovat kuin elämäni: rosoiset ulkoa ja säröinen ääni
Joillekin ihmisille näyttää kaikki, mitä he elämässään aloittavat, olevan helppoa ja vaivatonta: hyvä työpaikka, kaunis perhe, aikaa sekä työlle, itselle ja perheelle. Kaikki, mihin he koskevat muuttuvat kullaksi.

Itse en ole saanut pidettyä kasassa hyvää työpaikkaani kaikista yrityksistä huolimatta, perhe hajosi kuin Hujasen pökäle tuuleen ja tuleva Exäni on saanut rakennettua omista murusistaan hyvän pohjan itseni rämpiessä upottavassa suossa. Vapaa-aikaa on, kun sitä järjestää, mutta huoli kaikesta muusta vie koko nautinnon pois. Kaikki, mihin kosken, muuttuu... niin, miksi? Paskaksi varmaan.Tunnen itseni lähes koko ajan naurettavaksi yrittäessäni elää, niinkuin normaalit ihmiset tekevät.

Turha yrittää.

Ainoa tehtäväni näyttää olevan olla hyvänä esimerkkinä muille siitä, miten elämäänsä ei saisi rakentaa.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Tiibetiläinen jooga

Näin iän karttuessa pikkuhiljaa olen huomannut sellaisen asian, että olen tullut huomattavasti herkemmäksi siitä, mitä ruokaa suuhuni laitan, mitä päälleni puen ja miten liikun. Vääränlainen ruoka laittaa vatsan helpommin sekaisin, kuin aikaisemmin, vaatteet ja varsinkin niissä olevat pesumerkit hiertävät ihoa enemmän, kuin laki sallii, saippuat, shamppot ja muut pesuaineet saavat ihon ruvelle, kofeiini saa kädet vapisemaan ja aivot ylikierroksille sekä parkkihapot vatsan sekaisin, ellei ruoka ole sitä jo ennättänyt tekemään. Yölliset äänet kuuluvat puolestaan voimakkaammin ja jokainen solu tuntuu olevan herkempi vastaanottamaan kaikkia universumin tarjoamia ärsykkeitä. Aikaisemmin hyvät unenlahjani ovat olleet jo vuosikausia pelkkä muisto. Enää en pysty nukkumaan ihan missä vain ja milloin vain. Reppuselkä-akuankkamatkailu teltan kanssa ei valitettavasti enää taitaisi onnistua, ja hotellilekin alkaa ilmestyä vaikka jos jonkinmoisia vaatimuksia.

Olen ollut aina huonovatsainen ja turistiripuli on ollut Aku Ankka-matkaoilla aina matkakaverina. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta yleensä aina jossakin muodossa. Aikaisemmin en vain ole sen kummemmin siitä välittänyt niin kauan, kuin pysyin vähänkään jaloillani. Nykyisin sen sijaan olen alkanut katsoa huomattavasti tarkemmin ruuan laatua, ja siirtynyt kohti puhtaampa ruokaa ilman kemiallisia lisäaineita, kuten natriumglutamaatti, väriaineet ja ties mitkä muut e-koodien mustalla listalla olevat tuotteet. Sielu ja kroppa ohjaavat automaattisesti tuohon suuntaan.

Ja mielestäni voin aina silloin selvästi paremmin, kun olen ollut tarkkana ruokani suhteen.

Vanhemmiten on alkanut tulla myös kaikenlaisia kolotuksia sinne sun tänne. Välillä selkä on ihan jumissa, välillä migreeni saa pahalle tuulelle aiheuttaen voimakasta kipua, johon eivät edes lääkkeet pure, välillä se-ja-tämä lihas on jostakin kohtaa jumissa. Tai useammassa kohtaa yhtäaikaa ja ilman sen suurempaa syytä.

Niinpä olenkin alkanut etsiä vaihtoehtoisia hoitomuotoja ja helpotusta kipuihin ja kolotuksiin. Kun näin työpaikallani ilmoituksen tiibetiläisestä hoitojoogasta/parantavasta joogasta, kuulin heti hiljaisen äänen mielessäni kutsuvan minua sinne.

Aasialaisien kulttuurien lääkintään ja hoitomuotoihin kuuluu hyvin voimakkaasti ennaltaehkäisevä, kokonaisvaltainen hoito. Ei hoideta pelkästään sairauksia, vaan paremminkin keskitytään ennaltaehkäisemään niitä ennen, kuin ovat pässeet niskan päälle.Ei hoideta pelkästään yhtä kohtaa, vaan kokonaisuutta. Yksi asia kun johtaa klassisesti toiseen. Aivan kuten vanhassa autossa: kun yksi kohta krakaa, löytyy ongelmia pian kaikkialta muualtakin.

Hoitoihin ja ennaltaehkäisyyn kuuluu voimakkaasti myös ajattelu siitä, että suuri joukko sairauksista johtuu stressistä, elimistön epätasapainosta, siitä, että kehoa ja mieltä ei hoideta kokonaisvaltaisesti ja yhdessä, vaan pelkästään toista tai kumpaakin erikseen. Länsimaissa hoidetaan usein oireita jättämättä oireiden perimmäinen syy huomiotta. Keho ja mieli ovat kuitenkin yksi ja yhteydessä toisiinsa, ja kumpikin vaikuttaa läheisesti toisen toimintaan.

Aasialisiin hoitoihin, kuten akupunktuuriin, shiatsuun ja reikiin kuuluu myös oppi meridiaaneista, eli kehon läpi kulkevista enegiaradoista, joita hoidoilla avataan.

Tiibetilaäinen Lu Jong - jooga perustuu vanhoihin tiibetiläisiin lääkintätaitoihin, joita valui vähitellen länteen Kiinan marssittua Tiibetiin ja osan kansasta paettua miehityksen alta. Jooga ei muistuta hirveän paljon intialaisia sukulaisiaan, ja esimerkiksi kun Vinyasassa ja Astangassa pyritään vähitellen haastamaan itseään isompiin suorituksiin, venytyksíin ja tasapainoiluihin, niin Lu Jongissa neuvotaan tekemään käännöt ja väännöt vain siihen asti, kuin itsestä tuntuu hyvälle. Lu Jongin perusta on viiden elementin liikkeet, jotka aktivoivat elimistön omaa parantumismekanismia, vapauttavat negatiivisista tunteista ja niiden aiheuttamista vaivoista (selkä- ja hartiavaivat, päänsärky) ja kohottavat elimistön energiatasoa.

Liikkeet ovat yksinkertaisia ja melko helppoja, mutta vartaloa käännetään melkoisen voimakkaisiin kiertoihin, joilla avataan meridiaanien tukoksia. Viiden perusliikkeen lisäksi erilaisille vaivoille löytyy oma vääntönsä. Jokaisen liikkeen välissä hengitetään kolme kertaa syvään sisään ja ulos ja päästetään huonot ilmat ja energia ulos ja hyvät sisään.

Eilen teimme perusliikkeiden lisäksi päänsärkyä helpottava liike, vatsan toimintaa parantava liike, kasvoja rentouttava liike silmiä pyörittämällä sekä alaselkää rentouttavia liikkeitä. Lopuksi teimme vielä mielikuvameditaation, jolla päästettiin huonot energiat kehomaljasta ulos ja tankattiin hyvät valoenergiat sisään.

Koska itselläni ei eilen yllättävästi ollut minkään näköistä vaivaa, en päässyt kokemaan parantavia voimia. Sen sijaan olin ilmeisesti avannut jonkun unisolmun auki, sillä pitkästä aikaa yöni koostui melkoisen villeistä filmeistä, joita en kylläkään enää muista sen tarkemmin. Aamulla heräsin melkein kuin olisin nukahtamislääketokkurassa, ja päätä alkoi jomottamaan seminaarissa, johon työni vuoksi jouduin osallistumaan.

No ihan piruuttani päätin sitten kokeilla päänsäryn poistamiseen oppimaani pääkopan hieronta- ja kääntöliikettä.

10 minuutin päästä särky oli poissa. Phuiii- kadonnut taivaan tuulin.

En tiedä, oliko kysymyksessä plasebo-efekti, vai oikea meridiaaneihin perustuva vaikutus, mutta pääasia oli se, että kipu oli poissa, eikä palannut uudelleen päivän aikana. Sen lisäksi olen juossut vessassa normaalia enemmän, ja varsinkin nesteet tuntuvat liikkuvan ihan kiitettävää vauhtia.

Käyn varmasti vieä toistekin... etten jopa alkaisi ihan säännölliseksi kanta-asiakkaaksi. Sen lisäksi aion ihan mielenkiinnosta käydä kokeilemssa tiibetiläistä meditaatiota ja vertalla sitä zeniläiseen vastaavaan. Tiibetiläinen ja japanilainen buddhalaisuus meditaatioineen kun eroavat opeiltaan jonkin verran toisistaan.

Lisätietoa Lu Jongista englanniksi ja parilla muulla kielellä löytyy tästä klikkaamalla.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Lähtölaskenta alkaa 0,5: oikeus tapahtukoon

Tomoe Gozen - naissamurai, kuva: japanese.lingualift.com
Tänään saimme kutsun oikeuden eteen.

Kuten on jo tullut tutuksi, täällä avioero ei ole ihan yhtä helppo (ja mikä sitten lieneekään helppo?) juttu byrokratian kannalta katsottuna kuin Suomessa. Suomessa käsittäkseni kirjoitetaan ensin ensimmäisen vaiheen hakemus, eli asumusero, jossa on 6 kuukauden harkinta-aika. Sen jälkeen tulee toisen paperin täyttäinen ja allekirjoittaminen, ja sen jälkeen odotetaan oikeuden päätöstä, ja se on siinä sitten kiitos ja hyvästi. Paitsi tietysti sitten, jos on Matti Nykänen tai Mervi Tapola, tai joku muu, joka kerta toisensa jälkeen peruu päätöksiään harkinta-ajan jälkeen. Sitä vartenhan se harkinta-aika käsittääkseni on. Voihan käydä niikin, että molemmat osapuolet lopulta tulevat siihen tulokseen, että se ero ei olekaan se paras rakaisu, ja yhteistä elämää jatketaan taas piirun verran eteenpäin. Toisilla se piiru saattaa kestää vaikka loppuelämän, toisilla vain seuraavaan kömmähdykseen asti.

Täällä kokosimme ensin pinkan erilaisia dokumenttejä kasaan, kävimme lakimiehen luona - meillä hoitaa asiaa vain yksi tyyppi, koska emme ole riitaisan eron edessä - lakimies kirjoitti erosopimuksen, ja koska emme halunneet mietintäaikaa, joka pahimmillaan saattaa kestää täällä vuosia, asumuserokin 2 vuotta, hän vei sen suoraan paikalliseen käräjäoikeuteen. Vastakaikua tuolta instituutiolta olemme nyt odotelleet parisen kuukautta, ja tänään posti kantoi laatikkoomme kutsun ilmaantua tuomarin eteen 26.9.

Ja tuo päivähän on kaikinpuolin huonoin mahdollinen, ei käy oikein kummallekaan, mutta päivämäärän vaihtaminen ei taida onnistua, paikalla pitää olla itse henkilökohtaisesti ja roudata vielä toinen iso pinkka papereita mukanaan.

Meitä molempia kuullaan ensin yhdessä, sitten kumpaakin erikseen. Joissakin tapauksissa myös lasta kuullaan, varsinkin jos on kiistaa huoltajuudesta. Meillähän sitä ei ole, joten toivon mukaan riittää, että auomme päätämme yhdessä ja erikseen. Ihan kiva olisi myös, että vaatimukset sitten menevät lopulta yksiin myös erilliskuulustelussa, ettei tule kapuloita rattaisiin sitten sillä suunnalla.

Syyslomamatkani teenkin toivon mukaan vapaana naisena. Saas nähdä, miten Aku Ankka-matkojen matkaohjelma muuttuu lennossa. Tänään jo vaihdoin vähän majoituspaikkajärjestelyjä hieman parempaan suuntaan. Mutta saapas näkee sen, mitä pääasia, joka on pipo, ei tiedä.

Taistelutahdon keräämisen aloitin eilen entisen rakkaan harrastukseni parissa, eli vihdoin ja viimein sain raahattua persaukseni Kendodojolle. Vielä ovella mietin poiskääntymistä, mutta koska olin ilmoittanut kahdelle pakalliselle tulemisestani, oli pakko marssia sisään, vaikka pelko oli pyllyn alla siitä, että olen ihan yksin pitkine taukoineni, ja kaikki muut ovat jotakin ihme samuraita, jotka laukkaavat puoli metriä maanpinnan yläpuolella heilutellen bambumiekkaansa niin, että minulla pyörii hiukset päässä. Mutta ei. Paikalla oli kaikeksi onneksi muutama muukin ihan alkutekijöissään oleva - joksi itsenikin vielä tällä hetkellä luen - ja sovin kaavaan aivan vallan mainiosti. Mukana oli jopa yksi muukin naispuolinen miekkasankari.

Treenin jälkeen paikkailin pitkän treenittömän kauden aikana pehmentyneisiin kämmeniini ja varpaisiini tulleet rakulat, ja palasin väsyneenä, mutta onnellisena kotiin. Hyvän treenin aiheuttama euforia jatkui vielä aamun joogatunnillekin asti ja parani siellä vaan entisestään. Oli todella hyvä päätös, jonka tein ihan itse, muiden siihen vaikuttamatta, että pakotin itseni menemään neljän poikittaisen puun läpi.

(Isälläni oli tapana sanoa: "Tuossa on neljä puuta poikittain", jos tarkoitti, että pitää mennä joko ovesta sisään tai yleensä ulos. En tiedä yhtään, mstä tuo sanonta tulee. Suom. huom.)

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Onko syntymän jälkeen elämää?

Meillä on neljä velkaa, joita emme elämämme aikana pysty maksamaan:
velka isänmaallemme,
velka vanhemmillimme,
velka opettajillimme ja
velka maailmankaikkeudelle.
Yksi maailmanmysteeri, joka pistää ihmiskunnan miettimään, on se, onko elämää kuoleman jälkeen.

Osa sanoo, että kuoleman jälkeen ei tule yhtikäs mitään. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Se oli sitten siinä, kiitos ja näkemiin.

Osa ihmisisä filosofoi jälleensyntymistä, elämän kiertoa vuosisadasta toiseen, sielunvaellusta, elämää tuonpuoleisessa tämänpuoleisen elämän jättäessä maallisen temppelimme. Joskus jopa tuntuu, että monikaan ei keskity elämään tässä hetkessä ja tätä elämäänsä, vaan odottaa sitä tulevaa, josta kenelläkään ei oikeastaan ole konkreettista tietoa. Asioita jätetään hoitamatta, kun kaikki tulee kuulema oleman paremmin sen suuren rysäyksen jälkeen, kun jätämme tomumajamme ja eletään haavemaailmassa ja peukalo takapuolessa, kun ei haluta kohdata sitä, mikä tässä olotilassa pitäisi ratkaista ja vaatii jotakin vähän enemmän, kuin elämän katsomista ruusunpunaisten lasien läpi.

Mutta mahtaako kukaan olla uhrannut ajatustakaan sille, onko elämää oikeastaan syntymän jälkeen? Entä jos tämä elämäksi kutsumamme aika onkin vain harhaa, jolla meitä testataan ja koulutetaan oikeaa elämäämme varten, joka sitten onkin se olotilamme siellä toisella puolella rajaa. Mistä elämämme voidaan sanoa alkavan: siitä hetkestä, kun kaksi pientä solua kohtaa toisensa, vai vasta siitä, kun ponnistamme 9 kuukauden maha-asumisen jälkeen maailmaan, parkaisemme ensimmäisen kerran omalla äänellämme, hengitämme ensimmäisen kerran omilla kauhkollamme ja erottaudumme äidistämme omaksi yksilöksemme napanuoran katkettua.

Onko syntymisemme alku, vai onko se loppu? Missä olimme ennen syntymäämme? Mistä hetkestä alkaen persoonallisuutemme muodostuu siksi, mitä meistä lopulta tulee? Mikä tekee meistä sen, mitä olemme? Onko "minä" ruumiini, vai sieluni? Vai molemmat yhdessä? Ruumistamme pystyme muokkaamaan haluamaamme suuntaan monella eri keinolla, ja jos luononmukainen muokkaus ei onnistu, voimme turvautua keinotekoiseen muokkaukseen. Mutta onko sielumme muokkaaminen mahdollista? Muuttuuko sielumme itse haluamaamme suuntaan, vai muokkaako ympäristömme sitä enemmän? Miten paljon pystyme itse oikeasti vaikuttamaan siihen, mitä meistä tulee? Onko minuus ohjelmoitu meihin valmiiksi, ja pääseekö oikea minämme esille vain suotuisissa olosuhteissa? Voiko minuus kadota, ja voiko oikean minänsä peittää?

Mitä sanoo ateisti siihen, mistä minuutemme ja sielumme tulee ruumiiseemme ennen fyysistä syntymäämme?

Jos kuoleman jälkeen ei tule yhtään mitään, tuleeko syntymän jälkeen yhtään sen enempää?

Vai oliko kaikki sitten tässä ja nyt?

tiistai 3. syyskuuta 2013

Seitinohutta elämää

Tämänpäivän teemakuvaksi halusin laittaa kuvan aivan upeasta hämähäkinseitistä pyöräni satulan, ohjaustangon ja rungon välissä - tämä kuvaa oivallisesti sitä, kuinka usein olen viimeaikoina pyörälläni ollut liikenteessä. Valitettavasti millään kamerallani ei pystynyt ottamaan tuosta mahtavasta käsityön taidonnäytteestä kunnollista kuvaa. Mutta uskokaa, upea se oli. Täydellinen, ei yhtään rikkoutunutta seittiä rakennelmassa ja ilta-auringon säteet kimalsivat nauhoissa. Itse lukki kyykkimässä piilossa odottamassa saaliin lentämistä ansaan.

Oma elämänikin tuntuu jälleen kerran heiluvan hyvin ohuen seitin varassa. Vaikka näennäisesti tunnenkin olevani jo vakaalla maalla, niin mielen porukoihin tulee säännöllisesti epäily oman elämän jatkumisesta oikeaan suuntaan, päätösteni oikeellisuudesta ja pelko erakoitumisesta ja yksinjäämisestä. Asiaa ei paljon auta se, että pahasta koti-ikävästä kärsivä tyttäreni jankkaa Suomeen muuttamisesta, ja yhtenä perusteena on se, että eihän mulla kuulema ole täällä ketään, jonka takia tänne kannattaisi jäädä.

Ympärilläni on paljon ystävällisiä ihmisiä ja joidenkin kanssa olen päässyt jopa niin hyviin väleihin, että tervehdimme parinteisesti niillä kuuluisilla kolmella poskisuudelmalla. Siitä huolimatta en tunne  olevani täysin integroitunut ympäristööni, ja säännöllisin väliajoin jään miettimään sitä, että vaikka en mitään hirveän suurta jengiä ympärilleni kaipaa, niin pari luottohenkilöä, joille voisin puhua ihan kaikesta, tekisi terää. Tunnen itseni hylkiöksi ja epäonnistuneeksi, epäilen kaikkea tekemääni, ja vanha stressi siitä, että en osaa töitäni painaa päälle varsinkin aamuyöstä, jos satun jostakin syystä heräämään.

Kyllähän nuo viimeaikojen tapahtumat ja epävarmuus tietysti antavatkin tietynlaisen oikeuden ketutukseen, mutta aikuisten oikeasti haluaisin oppia päästämään irti noista negatiivisista tunteista, ennekuin ne vetävät mieleni masennuksen puolelle.

On niin helppoa sanoa ja ajatella: älä välitä, anna asioiden mennä omalla painollaan. Käytännön toteutus on kuitenkin eri luokkaa. Ei ole niin helppoa päästää ajauksia menemään varsinkaan noina aamuyön tunteina, kun kaikki pakkautuu muutenkin monimutkaistumaan, vaikeutumaan ja suurenemaan tuossa unen ja valveillaolon välimaastossa. Aamulla herään usein väsyneenä, kahvia en kuitenkaan ole alkanut vielä juomaan, mutta parin tunnin päästä olen pirteä kuin peipponen. Huonoista unista juoruaa kuitenkin mustat silmienalustat, jotka ovat olleet ongelmani oikeastaan koko ikäni ilman mitään kunnollista syytäkään, mutta unettomuus vie mustan syvyyden aivan uudelle tasolle.

Toisaalla olen ollut huolissani myös tulevastaExästänikin, niin oudolta kuin se kuulostaakin, ja varsinkin tuosta huolesta olisi kaiken järjen mukaan helppoa päästää irti. Mutta kun ei. Olen tuntenut hänet niin kauan, ja viime aikoina olen nähnyt tietynlaisen väsymyksen hänenkin olemuksessaan. Hän on etsinyt pientä kämppää Zürichin ja Kossisen kodin välimaastosta, vaikka olen luullut hänen asuvan puolivirallisesti jo siellä. Viime viikolla hän sai yhteen hakuunsa kielteisen päätöksen, ja oli ilmiselvästi surullinen sen jälkeen. Kävi oikeastaan sääliksi, ja jäin miettimään, mahtaako oman kämpän löytyminen johtua siitä, että Kossisen kanssa on liian ahdasta, vaikka kämppä onkin melkoinen hehtaarihalli. Kysyessäni asiaa mies sanoi, että haluaa jonkun oman pienen kolon, jossa voisi viettää omaa aikaa, koska tuntee olonsa sekä täällä, että Kossisen luona siltä, että olisi vain vieraana. Niinkuin asianlaita oikeastaan onkin.

Saapas näkee, minkälainen jälkipyykki tästä tulee. Itse en kuitenkaan tälle tielle aikanaan lähtenyt.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Loppukiri maitohapoilla

Korkokenkien sijaan tulikin shoppaltua jotakin aivan muuta...
13.10. eli Kansainvälinen Epäonnistumisenpäivä alkaa kolkutella jo ovelle.

Vuosi sitten kyseisen päivän kunniaksi, ja tsempatakseni itseni silloisesta sudenkuopasta noususuhdanteeseen, listasin muutamia asioita, joita vuoden sisällä aion saavuttaa. Linkki löytyy tuolta sivupalkista: Tätä kohti mennän.

Lista näyttää hyvälle, vaikka muutama asia siellä vielä möllöttääkin toteutumattomana. Osan näistä pystyn arvioimaan vasta tasan 13.10. koska toteutukseen oli laitettu pävämääräksi nimenomaan tuo päivä. Osan tavoitteista olen todennut jo aikaisemmassa vaiheessa typeräksi ja tarpeettomaksi, ja ruksannut yli ne kohdat, joita en aio edes yrittää. Osaa tavoitteista todennäöissti en saa toteutettua, mutta sillä ei taida olla sen suurempa seksuaalista merkitystä. Tärkeimmät kohdat kun on tullut täytetyksi jo aikoja sitten, ja se painaa vaakakupissa enemmän. Osan tavoitteista olen huomannut mahdottomaksi, ja viilanut matkan varrella enemmän hipiälleni sopivaksi ja antaen itsellei anteeksi, jos tavoite on muutettu hieman lievempään muotoon. Muutamia tärkeitä asioita olen saavuttanut listan ulkopuolelta. Esimerkiksi listalle oli merkitty asumusero miehenstäni, mutta tässähän odotellaan kuitenkin sitä ihan lopullisinta päätöstä.

Ennen uusien tavoitteiden kirjaamista on kuitenkin pari kohtaa, jotka aion viedä loppuun asti ennen kalkkiviivoja. Ensi viikolla aionkin aloittaa juoksulenkit. Ensin ihan pienet, sitten ehkä vähän isommat ja lopulta niin pitkälle, kuin vaan jaksaa ja huvittaa.

Sitä juhlistaakseni kävin eilen shoppaamassa jo aikaisemmin kesällä hommaamani Jääkarhulle sopivan Polar RC3GPS sykemittarin kaveriksi jopa kahdet treenikengät. Toiset, Nike Dualfusion juoksukengät ulkokäyttöön, ja koska sain nuo Niket sen verran tingittyyn alehintaan, ostin niille sisäpariksi Scetchersin Flex-pohjalliset kengät. Vaikka nuo Scetchersit aion ottaa sisäkäyttöön, ja vaikka "Uuden harrastuksen kokeilemisen" aion toteuttaa CrossFitinä, ja vaikka nuo kengät eivät joustonsa vuoksi aivan parhaat mahdolliset tuota lajia varten ole, niin ne pakottivat itsensä mukaani olemalla yhdet parhaista lenkkareista, joita olen jalkaani kokeillut. Kun tuo CF kuitenkin on vielä tässä vaiheessa (tuleva)kokeilu, en ajatellut ihan alussa sijoittaa maltaita vielä paininnostokenkiin.

Ostovaiheessa vähän mietiskelin downshiftaamistani - no ok, se kyllä toteutui alennetun hinnan myötä - koska Nike on siellä pahamaineisten yritysten listalla. Ovathan ne yrittäneet tuotanto-olojaan parantaa ja ovat varmasti luupin alla koko ajan, joten eivät pääse niin pahasti sikailemaan, kuin joku vähemmän tunnettu merkki, tai merkki, joka ei ole vielä paljastunut. Kengät ovat Sketchien lisäksi top kakkosessa parhaina jaloissani käyneinä kenkinä, ja en kuitenkaan halua jättää juoksukokeiluani sen takia, että jalat krakaa huonojen kenkien vuoksi.

Tuo sykemittari on yksi turhake, jota kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde. Toisaalta ajattelen, mitä hyötyä kyseisestä laitteesta oikeasti on. Olenhan kuitenkin suhteellisen hyvin oman kroppani tunteva, ja arvaan kyllä, jos sydämeni lakkaa lyömästä. Mutta toisaalta, painoi ollessa siellä ihan äärilaidassaan eli yli 30 kiloa liikaa lanteilla ja vähän muuallakin, juuri sykemittari oli se vempain, joka motivoi minua liikkumaan ja kuluttamaan kaloreita. Tuo pieni vempain kun näyttää melko hyvin treenin tason, ajan, kalorikulutuksen ja ties vaikka mitä kiinnostavaa, joista on helppo ja kiva seurata edistymistä.

Tämä tämänkertainen hilavitkutin on vähän sieltä tyyriimmästä päästä ja pääosassa on matkamittaus pyöräillessä ja juostessa/kävellessä, sykkeet sekä aika ja jopa se kalorikulutuskin. Tähän malliin kuuluu myös kuntotesti, joka mittaa kunnon leposykkeestä... Toki se taitaa olla vähän epäkunnossa, kun näytti laiskan kesäni jälkeen vähän turhan alhaisia lukemia.

Tällä viikolla aion aloittaa myös sen rakkaan harrastukseni... No paljastumisen uhallakin paljastettakoon se nyt tässä vaiheessa: aion tarttua pitkäksi venyneen tauon jälkeen uudelleen shinai-miekkaani ja talsia Kendo-salille. Kynnys on korkea, vaikka olen jo jokin aika sitten tehnyt tiedusteluja paikallisen seuran toiminnasta. On vaan niin hankala lähteä, kun edellisestä kerrasta on tosi kauan. Vuosi sitten en henkisesti jaksanut, vaikka se miekalla mätkiminen olisi luultavsti parantanut mielialaa, sitten ei ollut taloudellisesti mahdollista, kun työni silloisessa paikassa ei jatkunutkaan kuukautta pidepään ja kun työasiat alkoivat parantua, oli syynä kaikkea muuta. Lähinnä kuitenkin juuri nimenomaan tuo silmissä kasvava kynnys. Mutta nyt se on menox, sanoi Annie Lennox.

Näiden lisäksi ajattelin kokeilla ensi viikolla myös uutta joogalajia: tiibetiläistä hoitojoogaa. Olen nimittäin kärsinyt pahasta migreenistä vähintään kerran kuukaudessa (joo, juuri niiden päivien aikan), ja lääkkeetkään eivät aina helpota oloa. Tuosta joogan muodosta sanotaan oleva apua juuri tämänkaltaisiin ongelmiin, ja ei siitä nyt kai haittaakaan voi olla.

Eli nyt kyllä lähtee ja vauhdilla! Ja vähän pienemmällä vauhdilla.

Niin muuten joo. Todistin eilen, kuinka psykologin terapiasta voi oikeasti olla apua. Pikkukarhu on nimittäin puolisen vuotta käynyt esiintymispelkonsa ja epävarmuutensa vuoksi treenaamassa psykologin kanssa itsetuntoaan ja esiintymisvarmuuttaan. Tyttö on olut epävarma vartalostaan ja ulkonäöstään ja olen kauhulla odottanut sitä päivää, että huomaan hänen parhaan kaverinsa tapaan olevan syömishäiriöinen tai alkavan tämän tapaan viillellä käsivärsiaan. Kummastakaan ei ole ollut onneksi (*kops-kops*) merkkiäkään, vaikka tyttö on kysellyt koko ajan, onko hän ruma, tai lihava, tai outo, tai, tai, tai.

Eilen huomasin ostoskeskuksessa hänen katsovan kuvansa jokaisesta kiiltävästä pinnasta lähes ärsytykseen asti. Kun huomautin hänelle asiasta, tyttö vastasi: "Mutta äiti, onko se paha, jos pidän itsestäni ja haluan nähdä kuvani?"

HYVÄ TYTTÖ!

Tuohon ei ole yhtään mitään sanottavaa 13-vuotiaan murrosikäisen, itseään etsivän tytön äidillä.

Toattakai tuokin voi mennä liiallisuuksiin, mutta ainakaan tässä vaiheessa ei siitä ole vaaraa, sillä tyttö vaikuttaa kaikin puolin hyvinvoivalta, sympaattiselta, itsevarmalta ja itseensä tyytyväiseltä.

Kippis sille... ja tälle kaikelle!
Miten saada Jääkarhu tyytyväiseksi