keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Onko syntymän jälkeen elämää?

Meillä on neljä velkaa, joita emme elämämme aikana pysty maksamaan:
velka isänmaallemme,
velka vanhemmillimme,
velka opettajillimme ja
velka maailmankaikkeudelle.
Yksi maailmanmysteeri, joka pistää ihmiskunnan miettimään, on se, onko elämää kuoleman jälkeen.

Osa sanoo, että kuoleman jälkeen ei tule yhtikäs mitään. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Se oli sitten siinä, kiitos ja näkemiin.

Osa ihmisisä filosofoi jälleensyntymistä, elämän kiertoa vuosisadasta toiseen, sielunvaellusta, elämää tuonpuoleisessa tämänpuoleisen elämän jättäessä maallisen temppelimme. Joskus jopa tuntuu, että monikaan ei keskity elämään tässä hetkessä ja tätä elämäänsä, vaan odottaa sitä tulevaa, josta kenelläkään ei oikeastaan ole konkreettista tietoa. Asioita jätetään hoitamatta, kun kaikki tulee kuulema oleman paremmin sen suuren rysäyksen jälkeen, kun jätämme tomumajamme ja eletään haavemaailmassa ja peukalo takapuolessa, kun ei haluta kohdata sitä, mikä tässä olotilassa pitäisi ratkaista ja vaatii jotakin vähän enemmän, kuin elämän katsomista ruusunpunaisten lasien läpi.

Mutta mahtaako kukaan olla uhrannut ajatustakaan sille, onko elämää oikeastaan syntymän jälkeen? Entä jos tämä elämäksi kutsumamme aika onkin vain harhaa, jolla meitä testataan ja koulutetaan oikeaa elämäämme varten, joka sitten onkin se olotilamme siellä toisella puolella rajaa. Mistä elämämme voidaan sanoa alkavan: siitä hetkestä, kun kaksi pientä solua kohtaa toisensa, vai vasta siitä, kun ponnistamme 9 kuukauden maha-asumisen jälkeen maailmaan, parkaisemme ensimmäisen kerran omalla äänellämme, hengitämme ensimmäisen kerran omilla kauhkollamme ja erottaudumme äidistämme omaksi yksilöksemme napanuoran katkettua.

Onko syntymisemme alku, vai onko se loppu? Missä olimme ennen syntymäämme? Mistä hetkestä alkaen persoonallisuutemme muodostuu siksi, mitä meistä lopulta tulee? Mikä tekee meistä sen, mitä olemme? Onko "minä" ruumiini, vai sieluni? Vai molemmat yhdessä? Ruumistamme pystyme muokkaamaan haluamaamme suuntaan monella eri keinolla, ja jos luononmukainen muokkaus ei onnistu, voimme turvautua keinotekoiseen muokkaukseen. Mutta onko sielumme muokkaaminen mahdollista? Muuttuuko sielumme itse haluamaamme suuntaan, vai muokkaako ympäristömme sitä enemmän? Miten paljon pystyme itse oikeasti vaikuttamaan siihen, mitä meistä tulee? Onko minuus ohjelmoitu meihin valmiiksi, ja pääseekö oikea minämme esille vain suotuisissa olosuhteissa? Voiko minuus kadota, ja voiko oikean minänsä peittää?

Mitä sanoo ateisti siihen, mistä minuutemme ja sielumme tulee ruumiiseemme ennen fyysistä syntymäämme?

Jos kuoleman jälkeen ei tule yhtään mitään, tuleeko syntymän jälkeen yhtään sen enempää?

Vai oliko kaikki sitten tässä ja nyt?

Ei kommentteja: